MMT-kommentointia, osa V

Talouspolitiikka on jonkinlaisessa muutoksessa. Miten se liittyy MMT:hen?

Aloitimme Jarno Lehtolan kanssa huhtikuussa modernin rahateorian eli MMT:n esittelyn suomalaiselle yleisölle. Nyt noin kaksi kuukautta aloituksen jälkeen on aika julkaista viimeiset puheenvuorot tästä aiheesta tältä erää. Mielestäni Jarnon MMT-kurssi ja omat kommenttini siihen ovat käsitelleet kattavasti tätä paljon viime vuosina näkyvyyttä saanutta ja partojenkin pärinää aiheuttanutta makrotaloustieteen suuntausta. Sekä kurssimateriaali että omat kommenttini jäävät kaikkien asiasta kiinnostuneiden saataville, joten jatkossakin teemaan on mahdollista omaan tahtiin ja oman kiinnostuksen mukaan palata.

Olemme suositelleet kurssin läpikäymiseksi seuraavanlaista kaavaa:

1. Lue Jarnon teksti kokonaisuudessaan

2. Lue Jussin kommenttiteksti

3. Lue uudestaan Jarnon teksti ja sisäistä sen sanoma.

4. Jää odottamaan verkkokurssin seuraavaa osaa.

Sitä kannattaa noudattaa tälläkin kertaa muutoin paitsi neljännen kohdan osalta. Kurssin viidennessä jaksossa palaamme vielä kerran jo aiemmistakin julkaisuista tuttuun aiheeseen eli talouspolitiikkaan. Tarkoituksena on kartoittaa sitä, onko makrotaloustieteellinen ajattelu tällä hetkellä jonkinlaisessa murrostilassa ja jos on, voisiko sillä olla vaikutusta myös tulevina vuosina harjoitettavaan talouspolitiikkaan.

Katsotaan, millaisiin lopputuloksiin päädymme.

Makrotaloustieteessä liikkuu?

Aloitetaan tarkastelu taloustieteen ja -teorian puolelta ja edetään sitten johdonmukaisesti talouspoliittisiin suosituksiin ja talouspolitiikkaan. Kuten Jarno toteaa, jo ennen koronakriisiä makrotaloustieteen piirissä käytiin varsin kiinnostavaa ja monessa mielessä uudenlaista keskustelua siitä, kuinka globaalin finanssikriisin jälkeen taloudelliset olosuhteet vaativat uudenlaista ajattelua. Tähän diskurssiin tai jopa jonkinlaiseen makroteoreettiseen käännökseen on liittynyt oleellisesti myös se, miten makrotaloustietelijät suhtautuvat julkisen sektorin alijäämään ja valtion velkaan.

Viimeisen vuosikymmenen globaalissa taloudessa jatkunut tilanne, jossa korkotaso on pysytellyt jatkuvasti matalana, on saanut monet valtavirran taloustieteilijätkin kiinnittämään huomiota siihen, että budjettialijäämät eivät ehkä olekaan erityisen vahingollisia edes uusklassisen taloustieteen mallien puitteissa. Esimerkiksi IMF:n entinen pääekonomisti Olivier Blanchard on todennut, että valtion velkaantuminen ei välttämättä aiheutakaan fiskaalisia kustannuksia. Hänen puheensa American Economic Associationin tilaisuudessa vuonna 2019 ja sen pohjalta julkaistu artikkeli herättivät runsaasti huomiota, sillä ne edustavat lähes 180 asteen käännöstä IMF:n aiempiin talouspoliittisiin suosituksiin nähden.

Kun Olivier Blanchard, yksi viime vuosikymmenien keskeisimmistä velkakestävyyden teoreetikoista, on alkanut esittää näkemyksiä, joiden mukaan valtiot saattavat nykyisissä taloudellisissa olosuhteissa pystyä velkaantumaan selvästi enemmän kuin on luultu, on asiaan syytä suhtautua vakavasti. Blanchardin jo kuuluisaksi noussut pohdinta siitä, että talouskasvun ylittäessä riskittömän koron (g > r) julkinen velkasuhde tuppaa vakaantumaan pitkällä aikavälillä, on kiistämättä ollut yksi tärkeimpiä makrotalousteoreettisia huomioita pitkään aikaan. Kun tilanne kerran on näin, on mahdollista esittää, että julkista velkaa kannattaa hyödyntää finanssipolitiikassa rohkeasti silloin, kun resursseja taloudessa on käyttämättä eikä ylikuumentumisen vaaraa ole.

Jo ennen Blanchardia tätä viestiä ehti esittää julkisuudessa ja akatemiassa Lawrence Summers, joka vuonna 2014 elvytti Alvin Hansenin “sekulaarisen stagnaation” käsitteen. Samalla Summers elvytti näkemyksen, jonka mukaan talous voi juuttua hyvinkin pitkäksi aikaa riittämättömän kokonaiskysynnän tilaan, jolloin ainoa tie ulos on aktiivisempi finanssipolitiikka. Summers ehti jossain kohtaa jopa antaa arvoa jälkikeynesiläisille tai vanhakeynesiläisille teoreetikoille, jotka tietenkin olivat koko ajan olleet tätä mieltä. Kun Blanchardin ja Summersin kaltaiset makrohenkilöt puhuvat, sillä on valtava vaikutus siihen, mitä makrotaloustieteen keskusteluissa seuraavaksi pyöritetään. Sekulaarisesta stagnaatiosta ja Blanchardin korkohavainnosta onkin kirjoitettu valtavasti viime vuosina, eikä pajatso ole varmasti vieläkään tyhjä. Itse olen kirjoittanut asiasta muun muassa täällä (uutiskirje) sekä täällä (Voima-lehti).

Jarno nostaa omassa tekstissään esiin Summersin ja Jason Furmanin pohdintoja, jotka johdattelevat meidät kiinnostavaan kysymykseen. Nimittäin siihen, onko MMT:llä ollut vaikutusta havaittuun makrotalousteoreettiseen uudelleenajatteluun.

Larry Summers ja Barack Obaman entinen taloudellinen neuvonantaja Jason Furman esittivät Foreign Affairs -lehden esseessään samankaltaisen kannan alhaisten korkojen vaikutuksesta, vaikka he edelleen varoittavatkin, että velalla on kustannuksia. Furman on toisessa yhteydessä todennut, että MMT:llä voi olla väärä malli, mutta se voi oikeilla parametreillä johtaa samaan (oikeaan) lopputulemaan kuin oikea malli.

Furmanin mukaan MMT siis päätyy oikeanlaiseen tulokseen sattumalta siksi, että se tekee kaksi virhettä: operoi väärällä mallilla sekä väärillä parametreilla. Kaksi virhettä siis kumoavat toisensa. Kun tätä lausahdusta hieman pureskelee, voi metatasolla päätyä siihen, että MMT:llä on hyvinkin saattanut olla jonkilaista vaikutusta siihen, että Furmanin ja Summersin kaltaiset uuskeynesiläiset ovat luoneet nahkansa viime vuosina. Ensinnäkin “MMT:n malli” on pitkälti juuri sellainen, jota Summers tituleerasi “vanhakeynesiläiseksi” ja josta suositteli otettavan oppia. MMT:n ja aitokeynesiläisyyden yhteyttä on käsitelty enemmän ainakin kurssin toisen ja neljännen osan kommentoinnissa. Toiseksi siitä puhe, mistä puute. Eli vaikka MMT ei olisikaan teoreettisesti, analyyttisesti tai akateemisesti tarjonnut uuskeynesiläisille mitään, ovat he ainakin virittyneet vahvemmin nykyisten kantojensa mukaiseen ajatteluun tutustuessaan MMT:hen ja pohtiessaan sitä, miksi väärä malli tuottaa oikeita tuloksia ja miksi kaikki siitä kohkaavat.

Lopulta saattaa olla yksi ja sama, onko MMT:llä tai jälkikeynesiläisyydellä tai millä tahansa ollut vaikutusta makrotaloustieteen ja makrotalousteoretisoinnin suuntaan. Tärkeintä on se, että makrotalousajattelu menee suuntaan, jossa se kaappaa paremmin todellisuutta eikä jää luomaan omaa vaihtoehtoista todellisuuttaan sellaisilla makroteoreettisilla malleilla, joiden korrespondenssi todellisuuden kanssa on hyvin heikko. Kuten Jarno kuvaa, myös tällainen keskustelu on viime vuosina saanut taloustieteen kentällä vauhtia.

Koronapandemia on monen muun asian ohella saanut valtavirran uuskeynesiläisten taloustieteilijöiden rivit rakoilemaan. Krugman ja monet muut ekonomistit ovat jo ennen pandemian puhkeamista pitäneet uusklassisen taloustieteen DSGE-malleja lähinnä hyödyttöminä ja pahimmillaan haitallisina esimerkiksi talouskriisien ennakoinnissa ja niihin varautumisessa. Näyttääkin täysin mahdolliselta, että makrotaloustieteessä on käynnissä kuhnilainen vallankumous, ja olemme siirtymässä kohti uutta taloustieteen ja -politiikan paradigmaa, jossa MMT ja muut heterodoksisen taloustieteen suuntaukset vähitellen syrjäyttävät uusklassisen taloustieteen johtavana suuntauksena tai vähintäänkin sulautuvat osaksi valtavirtaa.

Vaikka kritiikki DSGE-malleja kohtaan on ollut viime vuosina välillä hyvinkin rankkaa, kuten vaikka tässä Paul Romerin ulostulossa, mitään suurta mullistusta makrotaloustieteessä tuskin kuitenkaan on tapahtumassa. Oma arvioni on ainakin se, että eteenpäin mennään edelleen tutuilla metodologisilla välineillä, joihin kuitenkin rakennellaan vielä aiempaa kiivaamminkin erilaisia ad hoc -lisäosia, joilla todellisuuden ilmiöistä näytetään saavan paremmin otetta. Kun tieteenalalla on pitkään investoitu tietynlaiseen infrastruktuuriin, sen hylkääminen olisi tietysti mieletön ratkaisu. En ole edellisen arvioni kanssa yksin (ks. Lindé ja Reis). Yksi vaikutusvaltaisimmista makrotaloustieteelle esitetyistä vaatimuksista, eli (uusklassinen) mikroperusta näyttää niin ikään edelleen puolustavan asemaansa. Toki viime vuosina behavioristiset tuulet ovat yltäneet yhä voimakkaammin myös makrotaloustieteen kentälle, mutta vaikutus makrotaloustieteeseen on jäänyt melko rajalliseksi.

Erityisen vähän näen edellytyksiä sille, että jotkin liian kaukana valtavirtaisen makrotaloustieteen ytimestä olevat makroteoreettiset ja -taloustieteelliset lähetymistavat voisivat “johtaa” vallankumousta. Selvää on nimittäin se, että keskeisin valtavirran taloustiedettä (oli kyse mikrosta, makrosta, peliteoriasta tai puhtaan empiirisestä taloustieteilystä) kasassa pitävä voima tulee tietynlaisesta metodologisesta yhteenkuuluvuudesta. Jos joku esittää vaikka ihan mielekkäitäkin teoreettisia ja empiirisesti vahvistettavissa olevia havaintoja tämän rälssin ulkopuolelta, suhtaudutaan niihin aina jotenkin varauksellisesti. Nähdäkseni viime vuosina tilanne on tältä osin parantunut, kun todellisuus on ollut vahvasti näiden esitysten takana, mutta täydellistä luottamusta ei ilman metodologista verivalaa koskaan saavuteta. Jos siis makrotaloustieteellisen työn lähtökohtana ovat valtavirtaisesta toiminnasta selvästi eroavat ontologis-epistemologiset oletukset, yhteisymmärrystä ei ehkä koskaan voida saavuttaa.

Mutta kuten edellä totesin, tällä ei välttämättä ole suuresti väliä. Tärkeintä on, että jokainen makrotaloutta tutkiva tieteilijä omilla tieteenfilosofisilla valinnoillaan pystyy tuottamaan jatkuvasti parempaa näkemystä siitä, miten todellisuuden talous toimii. Mitä paremmin tiedeyhteisö tähän pystyy, sitä parempia talouspoliittisia suosituksia se pystyy myös antamaan ja sitä perustellumpaa ja mahdollisesti myös lopputulosten kannalta parempaa talouspolitiikasta tulee. Seuraavaksi vielä muutama ajatus siitä, miltä talouspolitiikan kentällä juuri nyt näyttää.

Talouspolitiikka 2020-luvulla

En ole oikeastaan pitänyt vakan alla näkemystäni siitä, että elämme tällä hetkellä selkeää talouspoliittista murrosta, ehkä jopa pienimuotoista vallankumousta. Vaikka näen makrotaloustieteen perustan pysyneen ja edelleen pysyvän melko muuttumattona, talouspoliittisen keskustelun kanssa on toisin. Edellä kuvatut Summersin, Furmanin ja Blanchardin viime vuosina esittämät makronäkemykset ovat nimittäin olleet ensisijaisesti talouspoliittiseen “taivutteluun” tarkoitettuja sen sijaan, että niillä olisi hyökätty kohdennetusti makrotaloustieteen perustusten kimppuun (vrt. mallikeskustelu).

Ideoiden muutos ei koskaan tapahdu tyhjiössä ja globaalin finanssikriisin jälkeen todistetut materiaaliset ja poliittiset kehityskulut ovat varmasti tärkein tekijä siihen, että elvytysmyönteisempiä kantoja on viime vuosina esitetty. Eli vaikka MMT:llä on voinut olla jonkinlainen vaikutus talouspoliittiseen käännökseen, kyllä suurempi merkitys on ollut sittenkin heikolla talouskehityksellä, populismin nousulla, Brexitillä, Trumpilla ja nyt viimeisenä koronakriisillä, joka pakotti valtiot ja keskuspankit joka puolella maailmaa valtavaan elvytysruiskeeseen. Jos globaalin finanssikriisin jälkeen keynesiläisyys jäi piippuun ja finanssipoliittinen elvytys loppui lyhyeen, nyt tilanne on toinen.

Viimeistään keskuspankkien (EKP mukaan lukien) aloitettua mittavat joukkovelkakirjaostot näyttää siltä, etteivät talouspolitiikan entiset tabut enää ole voimassa. Esimerkiksi Yhdysvallat on pandemian aikana elvyttänyt talouttaan avokätisesti ja jakanut ns. helikopterirahaa suoraan kansalaisilleen. Kiistaa on käyty lähinnä presidentti Joe Bidenin 1,9 biljoonan dollarin elvytyspaketin mitoituksesta. Siinä missä Larry Summers on varoitellut paketin olevan ylimitoitettu, ovat esimerkiksi Paul Krugman ja Bidenin taloudellinen neuvonantaja Jared Bernstein olleet täysin päinvastaista mieltä. Mielenkiintoinen muutos aiempaan talouspoliittiseen keskusteluun nähden on se, että erimielisyyttä on ollut lähinnä elvytyspaketin vaikutuksesta inflaatioon. Alijäämän kasvusta sinänsä ei Yhdysvalloissa näytä olevan huolissaan enää juuri kukaan.

On laajasti myönnetty (ainakin Yhdysvalloissa), ettei keskuspankkeja voi jättää yksin kapitalistisen talouden kannattelussa ja finanssipolitiikkaa tarvitaan ehkä pysyvästi, jotta optimaalinen talouspoliittinen viritys löydetään. Kuten Jarno kuvaa, johtava tämän kannan taloustietelijä on nyt Paul Krugman, jota HS Visio haastatteli viime viikolla. Huomasin jo vuosi sitten, kuinka Krugman kirjoitti “pysyvästä elvytyksestä”, eikä ole tuosta kannasta sen jälkeen lipsunut. Sen sijaan Summers ja Blanchard ovat ainakin jossain mitassa livenneet, ja hyökänneet kumppaneineen presidentti Bidenin elvytyspaketteja vastaan. Näiden uuskeynesiläisten mielestä paketeista seuraa ilmeinen ylikuumentumisen vaara ja ainakin ne ovat väärin kohdennettuja, kun tukevat pienituloisten kotitalouksien toimeentuloa eivätkä ole isoja infrastruktuuri-investointeja. Kuitenkin esimerkiksi Blanchard suosittelee Eurooppaan edelleen voimakastakin finanssipoliittista elvytystä, joten ei Krugman kokonaan yksin ole asiansa kanssa jäämässä.

Vaikka Summersin tavalla asiaa lähestyen sekulaarinen stagnaatio eli pysyväisluonteinen taantuma näyttää jäävän yllättävän lyhytaikaiseksi ja helpoksi hoitaa talouspolitiikalla, itse näen edelleen asian niin, että kysynnän tärkeyttä painottava näkökulma on talouspolitiikassa saanut vahvan jalansijan. Tämä on nähty muun muassa suomalaisessa talouspoliittisessa keskustleussa, jossa hystereesi on viimein lyönyt kunnolla läpi. Tämän näkemyksen mukaanhan kysyntäkehitys vaikuttaa myös pitkän aikavälin taloustulemiin. Tästä on enää yksi askel niin sanotun käänteisen hystereesin ajatteluun ja siten aitokeynesiläiselle maaperälle, jota MMT:kin teoreettisesti edustaa. Kuten Jarno sanoo, tähän suuntaan kulkevaa talouspoliittista keskustelua olisi mukava päästä tulevina vuosina todistamaan, kun edessämme ovat entistäkin suuremmat yhteiskunnalliset haasteet, joihin vastaamisessa myös talouspolitiikkaa tarvitaan.

Vaikka Suomi onkin euron käyttöönoton yhteydessä vapaaehtoisesti luopunut rahapoliittisesta suvereniteetistaan (ks. kurssin osa 1), on MMT:n näkemyksillä paljon annettavaa myös suomalaiseen talouspoliittiseen argumentaatioon. Keskustelut esimerkiksi talous- ja rahapolitiikan suhteesta, Euroopan vihreästä siirtymästä, työmarkkinapolitiikasta sekä euron ja EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen tulevaisuudesta voisivat MMT:n linssien läpi nähtynä saada varsin toisenlaisia sävyjä kuin tätä kirjoitettaessa.

Loppuun vielä rauhoittavia sanoja MMT:stä ja sen suhteesta talouspolitiikkaan. Olen viime viikkoinakin ajautunut varsin värikkäisiin keskusteluihin siitä, kuinka MMT:ssä ei ole talousteoreettisesti mitään uutta. Tai jos on jotain uutta, niin se ei pidä lainkaan paikkaansa. Kuten aiemmassa kirjoituksessani epäilin, tähän epäluuloon liittyy sekä taloustieteellistä portinvartijuutta kuin myös talouspoliittista epäluuloa. Ilmeisesti yksi ihan totinen uskomus on se, että MMT:llä taivutellaan ihmisiä uskomaan, että taloudessa ei ole minkäänlaista budjettirajoitetta ja sen vuoksi valtiotkin voivat tehdä mitä tahansa milloin tahansa. Tämä on tietysti yhtä älytön väite kuin sanoisi, että taloustieteessä kaikki mitataan rahassa tai että taloustieteessä ei olla millään tavalla kiinnostuneita todellisuuden ilmiöistä sinällään.

Seuraavat asiat on ainakin syytä jatkossa muistaa:

1. MMT:n lähtökohtana on vanha chartalistinen talousteoria, jota sovelletaan nykyisten valtion rahoitusrakenteiden analyysiin. Moderni MMT:ssä tarkoitti ainakin aluksi 1800-luvun jälkeistä rahaa, eikä sinällään viittaa mihinkään kovin “uuteen”. Teorian keskeiset ideat on esitetty 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Esimerkiksi John Maynard Keynesin Treatise on Moneyssa modernin valtiorahan idea on esitetty varsin selkeästi ja kirkkaasti. MMT tunnetaankin myös uuschartalismina.

2. Politiikkasuositusten osalta MMT:ssä ei ole kyse reaalisen budjettirajoitteen hämärtämisestä ja siten talouspoliittisen keskustelun sekoittamisesta, vaan nimenomaan huomion kiinnittämisessä reaaliseen budjettirajoitteeseen eli viimekädessä inflaatioon. MMT:n inflaatioteoriaa on käsitelty kattavasti tässä sekä tässä kommentoinnissa.

3. MMT:n perusväitteet ovat helposti löydettävissä ja yleensä ne ovat varsin yksinkertaisia väitteitä, joista löytyy joko suoraan tai epäsuoraan mittava taloustieteellinen kirjallisuus (teoreettinen sekä empiirinen). Jos siis haluaa oikeasti ymmärtää MMT:tä, eikä vain rakennella ihmeellisiä olkiukkoja siitä, se on mahdollista jokaiselle meistä.

4. MMT:n nousu makrotaloudellisten keskustelujen ytimeen voi varmasti olla ärsyttävää, eivätkä MMT-teoreetikot ole missään vaiheessa ottaneet keskustelussa taka-askeleita. Tämä on harmillista, sillä joissain kohdin on nähdäkseni menetetty ihan mielekkäitäkin dialogin ja deliberaation mahdollisuuksia liiallisen “kuumentumisen” vuoksi. Toisaalta ehkä juuri tämä mitään kumartelematon asenne on lopulta nostanut MMT:n kaikkien huulille.

5. Mitä paremmin tuntee taloustieteen ja makrotalousteorian oppihistoriaa, aiempia keskusteluja, metodologisia eroja, erilaisia toisistaan hyvin kaukana olevia ontologisia ja epistemologisia sitoumuksia, sitä helpommin sekä talousteoreettista ja talouspoliittista keskustelua (myös MMT:hen liittyvää) on ymmärtää, jäsentää ja käydä. Suosittelenkin kaikille taloustieteestä kiinnostuneille myös tämän alueen lukemistoa (esim. tämä Sheila Dow:n tuore artikkeli).

6. Ja jos MMT:n näkee jotenkin oikeisto-vasemmisto-kysymyksenä, niin Jarnon sanoin:

On syytä pitää mielessä, ettei MMT sinänsä ole poliittinen näkemys tai ohjelma (työtakuuohjelmaa lukuun ottamatta), vaan nykyaikaisen fiat-rahajärjestelmän ja sen toiminnan kuvaus. MMT:hen perustuvan ymmärryksen puitteissa on aivan yhtä lailla mahdollista tehdä niin vasemmistolaista kuin oikeistolaistakin talouspolitiikkaa – jälkimmäistä esimerkiksi keventämällä verotusta ja jättämällä yhteiskunnallisia toimintoja yksityisen sektorin vastuulle, mikäli tähän löytyy poliittista tahtoa.

Yhteenveto

Pohdin jonkin aikaa ennen kuin ehdotin Jarno Lehtolalle, että voisin lähteä kommentoimaan hänen MMT-verkkokurssiaan. Mietin, että saattaisiko kommenteista tulla riittävän mielenkiintoisia ja syntyisivätkö ne riittävän pienellä vaivalla. Kun puhutaan makrotalousteoriasta ja talouspolitiikasta, kumpikaan lopputulos ei ole ihan varma. Onneksi kuitenkin ehdotin ja onneksi Jarno suostui. Olen nimittäin sitä mieltä, että tulimme tuottaneeksi sellaisen rautaisannoksen modernista rahateoriasta, ettei vastaavaa tarvitse kenenkään ihan vähään aikaan tuottaa.

Olen myös melko varma, että jos ihmiseltä löytyy aitoa halua ymmärtää, mistä MMT:ssä on kysymys ja miten tämä makrotaloustieteellinen teoria eroaa valtavirran makrotalousteorioista, nämä tekstit lukemalla pääsee hyvin alkuun. Toki paikoin on saatettu mennä analyysissa niin pitkälle, että ainakin jonkinlaisia kansantaloustieteen perustietoja tarvitaan perässä pysymiseksi. Mikäli jokin asia on jäänyt kurssin ja sen kommentoinnin aikana tökkimään, minuun saa aina olla yhteydessä ja pyrin selittämään asian paremmin tai täydentämään puuttuvia kohtia, jotka mahdollisesti tekevät asian ymmärtämisestä vaikeaa tai mahdotonta.

Kiitos kaikille jotka ovat pysyneet mukana koko kommentoinnin ajan ja erityinen kiitos Jarno Lehtolalle, jota ilman mitään kommentointia ei olisi koskaan syntynyt. Toivottavasti tätä kautta myös Jarnon verkkokurssi on saanut lisää ansaitsemaansa näkyvyyttä ja uusiakin ihmisiä on löytänyt tiensä MMT:n ja kaikenlaisen makrotalouspyörittelyn pariin.