MMT-kurssin kommentointia, osa IV

Työtakuu on MMT-tutkijoille läheinen politiikkasuositus.

Jälleen on kaksi viikkoa hurahtanut kuin siivillä ja on lupauksemme mukaisesti aika julkaista lisää MMT-materiaalia silkalla suomen kielellä. Tällä kertaa Jarno Lehtolan verkkokurssilla siirrytään tarkastelemaan yhtä keskeisimmistä moderniin rahateoriaan liittyvistä talouspoliittisista ideoista, nimittäin työtakuuta.

Suosittelemme kurssin läpikäymiseksi seuraavanlaista kaavaa:

1. Lue Jarnon teksti kokonaisuudessaan

2. Lue Jussin kommenttiteksti

3. Lue uudestaan Jarnon teksti ja sisäistä sen sanoma.

4. Jää odottamaan verkkokurssin seuraavaa osaa.

Kommentoin itse seuraavassa sekä työtakuun keskeisiä elementtejä ja teoreettisia näkemyksiä niiden taustalla että yleisempää lähtökohtaa sille, miksi MMT:n mukaan tällaista mallia tarvitaan. Aloitan kommentoinnin viimeisestä kysymyksestä.

Täystyöllisyys kaukaisena haaveena

Kuten aiemmissa kurssin jaksoissa ja niiden kommenteissa on tullut selväksi, MMT:n tulokulma kapitalistiseen talouteen on varsin pessimistinen. Tämä pessimismi liittyy myös työllisyyteen. Kuten aitokeynesiläisessä perinteessä yleensä, myös MMT:ssä näkemys on, että kapitalistisen rahatalouden normaalitila on tuotantopotentiaalin vajaakäyttö, mikä johtuu liian alhaisesta kokonaiskysynnästä. Siksi myös täystyöllisyys on vain harvoin ja väliaikaisesti (jos silloinkaan) saavutettava asiaintila.

Valtavirran makrotalousteoriasta tämä näkemys eroaa siten, että siinä kysyntävaje on aina ennen pitkää katoava ilmiö. Kysynnän riittävyyden puolesta talous on siis normaalisti täyskäytön tilassa ja jos työttömyyttä yhä havaitaan, syyksi oletetaan tarjontapuolen tekijät, yleensä työmarkkinoihin ja siellä työn tarjontaan liittyvät rakenteet. Tästä tietysti juontuu talouspolitiikassa tuttu termipari ”rakenteelliset uudistukset”. Jos työllisyyttä halutaan parantaa ja työttömyyttä alentaa, työmarkkinoiden rakenteita (palkkaneuvottelut, sosiaalietuudet jne.) pitää muuttaa. Muualta apua ei löydy.

MMT:n vastaus pysyvään alikäyttöön työvoiman osalta on oikeastaan yhtä aikaa sekä kysyntäpoliittinen toimi että rakenteellinen uudistus.

Vastaus on työtakuu, joka on ideana MMT:tä vanhempi ja jolle löytyy kannatusta myös muiden taloustieteen koulukuntien keskuudesta. Sen perusajatuksena on, että valtiollinen työtakuuohjelma takaa työpaikan jokaiselle, joka ei muuten työllisty joko yksityisellä tai julkisella sektorilla. Työstä maksettavan korvauksen tulee mahdollistaa kohtuullinen elintaso ja työehtoihin kuulua palkallinen loma, terveydenhuolto ja muut normaalin työsuhteen etuudet.

Työtakuu on ollut osa MMT:n tarinaa alusta asti, vaikka periaatteessa uuschartalismi ja muut rahatalouden teoretisoinnit, joita MMT:ssä on tuotettu, eivät siihen suoraan liity. Kai ajatus on joskus ollut se, että ilman kattavaa makrotalous- ja rahateoriaa työtakuumallin edistäminen talouspolitiikassa olisi irrallista ja siksikin vaikeaa.

Jarno avaa MMT:n työtakuumallia, sen tavoitteita ja periaatteita erittäin ansiokkaasti:

Työtakuuohjelman tarkoitus MMT:n kokonaisuudessa on varmistaa täystyöllisyys riippumatta siitä, millaista politiikkaa hallitus toteuttaa inflaation hallitsemiseksi. Työtakuu on osaltaan myös tapa hillitä palkkojen hallitsematonta nousua (ja täten inflaatiota). Ilman työtakuuohjelmaa veronkorotukset voivat hidastaa taloudellista toimintaa ja aiheuttaa työttömyyttä. Sama koskee talouden sääntelyä, joka voi kohdistua esimerkiksi tiettyihin – vaikkapa ympäristölle haitallisiin – toimialoihin. Työtakuuohjelman puitteissa voisivat kitkattomasti työllistyä esimerkiksi alueellisen rakennemuutoksen tai ns. vihreän siirtymän vuoksi työpaikkansa menettäneet.

Oman tulkintani mukaan MMT:n yleisen makrotalousnäkemyksen ja työtakuun yhteys on seuraavanlainen:

1. Kapitalistinen talous on monimutkainen ja krooniseen alikysyntään taipuvainen järjestelmä.

2. Täystyöllisyyden saavuttaminen suoraviivaisilla kysynnänsäätelytoimilla, ovat ne sitten rahapoliittisia tai  finanssipoliittisia, ei ole mahdollista.

3. Mitä enemmän yhteiskunnassa asetetaan muita tavoitteita kuin täystyöllisyyden turvaaminen, sitä vaikeampi talouspoliittisesta kokonaisuudesta tulee.

4. Sen vuoksi työttömyys kannattaa poistaa yhteiskunnasta täsmätoimin.

Kun täystyöllisyys on taattu institutionaalisilla ratkaisuilla eli työtakuun kaltaisella automaattisen vakauttajan järjestelmällä, suhdannevaihtelut tai suuret reformitkaan muualla yhteiskunnassa eivät enää nosta työttömyyttä uudestaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Työtakuumallin mekanismit

Mitä työtakuu on sitten käytännössä? Jos haluaa tietää oikein kunnolla, kannattaa lukea MMT-tutkija Pavlina Tschernevan mainio Job Guarantee -kirja ja katsoa FAQ-osio hänen nettisivuiltaan. Seuraavassa käymme kuitenkin Jarnon kanssa läpi joitain keskeisiä ja makrotalousteorian näkökulmasta kiinnostavimpia työtakuumallin mekanismeja. Aloitetaan työllisyyden ja inflaation välisestä yhteydestä.

Sekä MMT:n että uusklassisen taloustieteen lähestymistavat pyrkivät hallitsemaan inflaatiota keinoilla, jotka tuottavat työvoiman ”reservejä”. Valtavirran taloustieteessä inflaatiota hallitaan tyypillisesti nostamalla korkoja, mikä hidastaa talouskasvua (joskus taantumaan saakka) ja kasvattaa työttömyyttä, mikä luo talouteen työttömistä koostuvan työvoimareservin. Tässä mallissa työttömyyden kasvu on inflaation hillitsemisestä maksettava hinta. Tämän riippuvuussuhteen graafinen esitys tunnetaan ns. Phillipsin käyränä uusiseelantilaisen taloustieteilijän William Phillipsin mukaan.

Inflaation ja työllisyyden trade-off on tietenkin jo vuosikymmenten ajan ollut keskeinen tutkimus- ja teoretisointikysymys makrotaloustieteessä. Sen mukana ovat nousseet ja kaatuneet useammatkin makronäkemykset, mutta edelleen esimerkiksi vaikutusvaltaisissa makromalleissa, kuten DSGE-malleissa edellä mainittu Phillipsin käyrä on keskeisesti läsnä. Kun tasapainotyöttömyydestä puhutaan, otetaan usein makrotarkasteluissa edelleen käyttöön NAIRU (Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment) eli inflaatiota kiihdyttämätön työllisyysaste. Jos monetarismin aikakaudella Phillipsin käyrän olemassaolo ja merkitys kiistettiin, keynesiläisemmissä tarkasteluissa sillä on koko ajan ollut isokin rooli.

Omasta mielestäni on ihan perusteltua odottaa, että korkeampi työllisyys lisää palkkapaineita taloudessa, ja jos talouden rakenteet ovat oikeanlaiset, tämä valuu hintoihin laajemminkin. Vaikka viime vuosina empiiristä yhteyttä alenevan työttömyyden ja inflaation välillä ei ole välttämättä havaittu, luulen, että se johtuu enemmänkin siitä, ettei työttömyyttä ole saatu painettua riittävän alas sekä siihen, ettei työntekijöiden eikä yritysten hinnoitteluvoima ole enää globaalissa taloudessa yhtä vahva kuin menneinä vuosikymmeninä. Siksi niin sanotut inflaatiospiraalit eivät tahdo käynnistyä ja talouspolitiikalla on tilaa lisätä kokonaiskysyntää aiempia vuosia enemmän ilman inflaatiovaikutuksia.

Myös MMT:ssä lähdetään siitä, että jonkinlainen – ei välttämättä kovin eksakti, mutta kuitenkin – käänteinen suhde työttömyyden ja inflaation välillä on. Sitä ei tarvitse kuitenkaan pohtia liikaa, jos asia ratkaistaan työtakuumallilla. Käytännössä silloin työttömyys korvataan työtakuutyöllisyydellä ja talouden inflaatiota hillitsevä reservi muuttaa muotoaan.

MMT:n mallissa työtakuun piirissä olevat henkilöt toimivat samanlaisena työvoimareservinä kuin työttömät uusklassisen taloustieteen mallissa. Kun valtio päättää laskea talouden kokonaiskysyntää nostamalla veroja, lisäämällä sääntelyä tai muilla tavoilla, se siirtää samalla ihmisiä yksityiseltä sektorilta osaksi työtakuuohjelmaa. Sen sijaan, että henkilö joutuisi työttömäksi, kun kokonaiskysyntä laskee alle täystyöllisyyden ylläpitämisen edellyttämän tason, hän siirtyy työtakuun piiriin. Laskusuhdanteessa taas työtakuu toimii vastasyklisen talouspolitiikan instrumenttina, ns. automaattisena vakauttajana, lieventäen näin suhdannevaihtelujen vaikutusta talouteen.

Koska rahapolitiikka eikä edes finanssipolitiikka pysty helposti ratkaisemaan työttömyyden ongelmaa jatkuvasti muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa rakennemuutos ja suhdanneheilahtelut koko ajan luovat uutta ja tuhoavat vanhaa, kannattaa työttömyyden ongelma ratkaista institutionaalisella (eli rakenteellisella) ratkaisulla. Työtakuu vapauttaa raha- ja finanssipolitiikan muihin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tavoitteisiin keskittymiseen, mutta auttaa myös esimerkiksi laaja-alaisemmassa suhdannepolitiikassa ja kysynnänsäätelyssä sekä inflaation hallinnassa.

Työtakuun piiriin kuuluvasta työstä maksettavan palkan suuruus paitsi määrittää minimipalkkatason työmarkkinoilla, tulee samalla myös toimineeksi ankkurina inflaatiolle. Tiukassa työmarkkinatilanteessa, jossa työvoimaa on niukasti saatavilla, työnantajat saattavat nostaa palkkoja ja siirtää kohonneet kustannukset tuotteidensa hintoihin, mikä puolestaan käynnistää inflaatiokierteen. Työtakuuohjelman ollessa voimassa työnantajat voivat aina palkata tarvitsemansa lisätyövoiman ohjelman piirissä olevien työntekijöiden joukosta samalla tai hieman korkeammalla palkalla kuin työtakuuohjelman töistä maksetaan, mikä puolestaan vähentää painetta palkkojen ja hintojen korottamiseen. Työttömien työntekijöiden palkkaaminen valtion työtakuuohjelmaan kiinteällä minimipalkalla ei siis lisää, vaan vähentää inflaatiopainetta.

MMT:n argumentin mukaan työtakuuohjelma on siis nimenomaan palkka-hinta-spiraalin estämisen väline. Työtakuupalkasta muodostuu taloudessa efektiivinen minimipalkka ja palkka-ankkuri, jos ja kun työtakuutyöpaikat ovat sellaisia, joita ihmiset mielellään laatunsa puolesta ottavat vastaan. Kun aiemmin työttömät on nähty yrityksissä hankalasti työllistettävinä, työtakuutöissä työkykyään ja osaamistaan ylläpitänyt työntekijä on paljon houkuttelevampi työllistettävä. Silloin potentiaalinen yritysten käytössä oleva työvoima kasvaa työtakuumalliin siirtymisen seurauksena. Vaikka talouteen tuleekin ”kova” minimipalkka, mikä voi kertaluonteisesti nostaa työkorvausten tasoa (ainakin maissa, joissa lakisääteistä minimipalkkaa ei ole tai se on jollain tavalla ”liukuva” alaspäin), pidemmän päälle liukumat sen päälle vähenevät, mikä hillitsee sekä palkkojen että hintojen nousupainetta. MMT:n näkemyksen mukaan tämä johtuu työvoiman lisääntymisen lisäksi siitä, että hyväpalkkaiselle työtakuutyö rinnastuu työttömyyteen:

Ensi alkuun saattaa tuntua yllättävältä ajatella työtakuuta nimenomaan keinona hillitä palkkojen nousua pikemminkin kuin työntekijäpuolen neuvotteluaseena korkeamman palkkatason saavuttamiseksi. Logiikka ajatusmallissa on seuraava: Hyvässä työmarkkina-asemassa olevat korkeapalkkaiset työntekijät eivät todennäköisesti käyttäisi vähentynyttä työttömyyden uhkaa neuvotellakseen itselleen suhteettoman korkeita palkkoja, sillä heidän näkökulmastaan joutuminen työtakuuohjelman piiriin minimipalkalla tuskin näyttäytyisi kovin paljon houkuttelevampana vaihtoehtona kuin työttömyyskään. Tämän vuoksi heillä on edelleen intressi pysyä maltillisena palkankorotusvaatimuksissaan.

Ennen kaikkea työtakuumalli on siis muutos niiden kohdalla, jotka ilman sitä olisivat jatkuvasti työttömyyden uhan alla sekä niiden, jotka joutuvat tekemään työtä elämiseen riittämättömällä palkalla. Valtaosaa työmarkkinoilla olevista ihmisistä työtakuumalli ei todennäköisesti koskisi lainkaan. Mikäli talouspolitiikassa muutoin onnistutaan ja mikäli yksityinen talous pyörii suhteellisenkin hyvin, työtakuutyöpaikkojen määrä tuskin edes nousisi kovin suureksi.

Normaalioloissa työtakuun piirissä olevien henkilöiden määrän ei tarvitse olla kovin suuri, mikäli finanssipolitiikka on oikein mitoitettua ja ollaan täystyöllisyydessä tai lähellä sitä. Työtakuun piirissä työskentelyn ei myöskään tarvitse eikä sen ole tarkoituskaan olla pitkäaikaista. Tämän vuoksi Warren Mosler onkin puhunut ”transitiotyöpaikoista”, joista useimmat siirtyvät lyhyen ajan kuluttua yksityiselle sektorille. Laskusuhdanteen aikana ohjelman piirissä olevien henkilöiden määrä kasvaa, jolloin sen funktio taloudellisena puskurina ja automaattisena vakauttajana aktivoituu itsestään.

Se, että työtakuutyöpaikat lisääntyvät laskusuhdanteessa vertautuu niin ikään siihen, että monessa nykymallissa työttömyyskorvaukset tai lomautukset lisääntyvät talouden ajautuessa taantumaan. Tässäkin mielessä työtakuu on finanssipoliittinen automaattinen vakauttaja, joka tukee talouden tasaista suotuisaa kehitystä. Edellä mainittu Mosler sekä Helsingin yliopistossa globaalin poliittisen talouden dosenttina toimiva Bill Mitchell ovat esittäneet, että tällöin NAIRU-työttömyysaste voidaan korvata talousteoreettisessa ja -poliittisessa tarkastelussa NAIBER-suhdeluvulla. Se on se takuutyöpaikkojen osuus kokonaistyöllisyydestä, joka pitää inflaation taloudessa vakaana. Tämäkin ajatus kuvaa sitä, ettei MMT:n työtakuuajattelu ole täysin irronnut perinteisemmästä (keynesiläisestä) makroajattelusta.

Työtakuu, perustulo ja sosiaaliturva

Kun esitetään työtakuumallia, jossa työtakuutyöstä maksetaan minimipalkkaa, on varmaa, että monella ajatukset suuntautuvat jonkinlaiseen workfare-malliin: ”jos et tee töitä, ei sinun syömänkään pidä”. MMT:n työtakuumallissa tämä lopputulos vältetään sillä, että työtakuu rakennetaan perinteisemmän sosiaaliturvan päälle. Perusturvaa ja viimesijaista toimeentuloturvaa on siis edelleen tarjolla, eikä työtakuutyöpaikasta kieltäytyminen johda niiden perumiseen. Nämä etuudet olisivat kuitenkin todennäköisesti matalampia kuin työtakuupalkka, jolloin työllisyyden ulkopuolelle jättäytyminen ei olisi kannattavaa niille, jotka sellaisen voivat vastaanottaa.

Johtavan työtakuuohjelmaan ja sen kehittämiseen keskittyneen MMT-ekonomistin Pavlina Tchernevan mukaan ohjelma ei vaadi ihmisiä työskentelemään ollakseen oikeutettuja sosiaaliturvaan, vaan se tarjoaa paremman vaihtoehdon nykyisille työvoimapoliittisille toimenpiteille. Tästä huolimatta siihen liittyy jännite kahden tavoitteen, toisaalta hyvien työpaikkojen tarjoamisen, toisaalta palkkatason nousun ja inflaation hillitsemisen välillä. Työtakuuohjelmassa on siis kysymys nimenomaan tarjouksesta, ei pakosta, eikä ohjelman ole tarkoitus korvata muita olemassa olevia yhteiskunnallisen tuen muotoja. On selvää, että vaikka ihminen ei syystä tai toisesta kykene tekemään työtä, hänen perustarpeistaan on huolehdittava. Myös vapaaehtoinen työttömyys olisi työtakuujärjestelmän puitteissa edelleen mahdollinen, joskaan ei kovin houkutteleva vaihtoehto.

Yhdysvalloissa työtakuumalli on viime vuosina asetettu useaan otteeseen toista vielä toistaiseksi melko utopistista mallia eli perustuloa vastaan. Jos MMT:stä on seurannut paljon kiivasta makrotalousteoreettista keskustelua, myös perustuloaktivistien ja MMT:n työtakuumallin kannattajien välinen vääntö on ollut varsin värikästä. MMT:n työtakuumallista käsin perustulon ongelmat ovat kahtalaisia: makrovakaudellisia sekä “psyko-sosiaali-hyvinvoinnillisia”.

Perustulolla pystytään vaikuttamaan ainoastaan talouden kysyntäpuoleen tarjonnan pysyessä ennallaan tai jopa vähentyessä. Tällöin perustulo on potentiaalisesti inflaatiota aiheuttava eikä takaa resurssien ja hyödykkeiden parempaa käyttöä ja saatavuutta. Pahimmassa tapauksessa suurimpia hyötyjiä perustulosta ovat yritykset, joiden ei enää tarvitse maksaa työstä riittävän toimeentulon edellyttämää palkkaa, mikä mahdollistaa voittomarginaalien kasvattamisen sekä nollatuntisopimusten ja muiden ns. keikkatalouden muotojen yleistymisen. Näin perustulo tosiasiallisesti tulisi heikentäneeksi työntekijöiden asemaa.

Perustulo (riittävän korkea) näyttäytyy MMT:n näkökulmasta työvoimaa supistavana ja työn tarjontaa vähentävänä. Tämä on varmaan ihan yleinenkin taloustieteellinen kanta perustuloon. Kysymys tietysti on se, millaisia valintoja työnteon suhteen ihmisten tekevät sen jälkeen, kun perustulo on otettu käyttöön. Kuinka moni jää elämään pelkällä perustulolla ja kuka perustulosta huolimatta jatkaa työntekoa, työn etsintää ja työpanoksensa tarjoamista yrityksille. Hieman ristiriitaiselta kuulostaa myös ajatus siitä, että työntekijöiden asema heikkenisi korkean perustulon myötä. Toki perustulo toimisi eräänlaisena palkkatukena ja siten parantaisi yritysten asemaa, mutta heikentyykö silloin työntekijän asema, on mielestäni toinen kysymys. Ainahan huonosta työpaikasta voi kävellä ulos ilman vaaraa tulottomuudesta. Ehkä todellisuus on kuitenkin sellainen, että työllä on ihmiselle laajempia hyvinvointiin liittyviä positiivisia vaikutuksia, joita työtakuumalli synnyttää perustulomallia paremmin. Näin ainakin MMT:n työtakuumallin perusteluissa usein esitetään:

Pelkästään kulutusmahdollisuuksien lisäämisen sijaan työtakuuohjelma ottaa huomioon ihmisen moninaiset psyko-fyysis-sosiaaliset tarpeet. Sen sijaan että se tarkastelisi ihmisiä ainoastaan kulutusyksikköinä, ohjelma tunnistaa myös yhteiskunnan tarpeen tuottaa sellaisia palveluita – hoivaa, koulutusta, kohtuuhintaisia asuntoja – joita ihmiset tarvitsevat ja jotka usein ovat muuten aliresursoituja, sekä ihmisten tarpeen osallistua oman yhteisönsä rakentamiseen ja elää mielekästä elämää.

Tällaisen aktiivisen kansalaisuuden, osallisuuden ja yhteiskunnan rakentamisen näkökulmasta työtakuumalli tuntuu ainakin minusta harkinnan arvoiselta idealta, joskin siihen liittyy paljon kysymyksiä, jotka pitäisi kansallisesti ja alueellisesti pystyä ratkaisemaan. Esimerkiksi Pohjoismaissa, joissa meillä on jo vakiintuneet sosiaaliturvajärjestelmät, ennen kaikkea tässä yhteydessä oleellinen kattava (ja ansiosidonnainen) työttömyysturva sekä laajasti työllistävä julkinen sektori, MMT:n ajattelun mukaisen työtakuumallin sovittaminen käyttöön voisi olla erityisen haasteellista. Kuitenkin esimerkiksi sellainen malli, jossa pitkään työttömänä olleille tarjottaisiin valmentava, osaamista ja toimintakykyä vahvistava ihan oikea työpaikka, josta voisi sitten ponnistaa eteenpäin koulutukseen tai muihin työpaikkoihin, voisi olla rakennettavissa nykyisen järjestelmän sisään. Oikeastaan meillä on jo nyt paljon tällaisia rakenteita, mutta vain lupaus palveluihin pääsystä ja toimeentulon turvaavan palkan maksaminen niistä puuttuu.

Mahdollisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa laajempaankin työtakuumalliin eli jokseenkin MMT-tutkijoiden esittämään malliin siirtyminen voisi olla tulevaisuudessa mahdollista. Toki sielläkin voidaan tarvita yksittäisiä alueellisia kokeiluja ennen kuin laaja kattavuus työtakuuohjelmille voidaan toteuttaa. On kiinnostavaa nähdä, tapahtuuko tällä alueella edistystä Joe Biden hallintokauden aikana. Ainakin mahdollisuuksia sellaiseen voisi olla, sillä hallinnon katse on kohdistunut tiiviisti heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa oleviin vähemmistöihin ja heidän tilanteensa parantamiseen. Tässä projektissa työtakuuohjelmat saattaisivat todellakin olla kokeilemisen arvoinen asia.

Johtopäätökset

Viime vuosina on paljon puhuttu siitä, kuinka siellä tai täällä harjoitetaan nyt MMT:tä talouspolitiikassa. Tämän lauseen sisältöä on ollut vaikea hahmottaa, sillä varsinaisesti MMT ei ole talouspoliittinen doktriini, vaan teoria nykymuotoisen rahatalouden toiminnasta (erityisesti rahoituksen ja valtion kulutuksen alueella). Jos minun pitäisi kertoa, mitä on MMT:n suosittelema talouspolitiikka, en voisi tehdä sitä mainitsematta työtakuumallia. Se on ehdottomasti tärkein yksittäinen politiikkatoimenpide tai -muutos, jota MMT:n piirissä on alusta asti pyritty edistämään. Nähdäkseni työtakuu ei sinällään tarvitse MMT:tä eikä MMT tarvitse työtakuuta, mutta ne sopivat hyvin yhteen ainakin kahdesta syystä:

1. Talouspolitiikka kapitalistisessa rahataloudessa on aina monimutkaista ja eri tavoitteet vaativat erilaisia päätöksiä. Työttömyys voidaan kuitenkin työtakuumallilla poistaa taloudellisten ongelmien joukosta niin, että talouspolitiikka vapautetaan muiden tavoitteiden jahtaamiseen.

2. Työtakuumalli voi erityisesti syvässä taantumassa tai lamassa vaatia merkittävän suurta julkista kulutusta ja suuria alijäämiä, jolloin MMT yleisempänä talouspolitiikan perusperiaatteiden avaajana (ks. edellinen kommentointi) pystyy tekemään työtakuulle tilaa.

Jatkamme Jarnon kanssa talouspoliittisten kysymysten käsittelyä seuraavassakin MMT-kurssin jaksossa ja sen kommentoinnissa. Se onkin sitten tämän kirjoitussarjan päättävä jakso. Kiitos kaikille lukijoille tähän mennessä ja parin viikon päästä vielä laitetaan kertaalleen kovat piippuun.