MMT-kurssin kommentointia, osa III

MMT ja inflaatio, mikä pari.

On aika julkaista kolmas kommenttiraita Jarno Lehtolan MMT-kurssille. Tarkoituksenamme on esitellä suomenkieliselle yleisölle tätä maailmalla paljon huomiota ja kiinnostusta osakseen saanutta makrotaloustieteen näkökulmaa. Työnjako on sellainen, että Jarno julkaisee omalla sivustollaan johdatuskurssia MMT:hen ja minä puolestani kommentoin kurssin eri osia omassa uutiskirjeessäni. Julkaisemme tekstejä noin kahden viikon välein.

Suosittelemme kurssin läpikäymiseksi seuraavanlaista kaavaa:

1. Lue Jarnon teksti kokonaisuudessaan

2. Lue Jussin kommenttiteksti

3. Lue uudestaan Jarnon teksti ja sisäistä sen sanoma.

4. Jää odottamaan verkkokurssin seuraavaa osaa.

Kurssin kolmannessa osassa siirrytään sekä talousteoreettisesti että talouspoliittisesti kiinnostavaan ilmiöön eli inflaatioon ja modernin rahateorian väittämiin siitä. Ei ole yllättävää, että makrotalousteoreettinen suuntaus, jossa julkisten alijäämien rahoitukseen muodostetaan perinteisestä poikkeavia näkemyksiä, joutuu perustelemaan huolellisesti kantojaan myös inflaatioon.

Olen jakanut MMT-kurssin kolmannen osan kommentoinnin kolmeen kohtaan: MMT:n talouspolitiikan peruslähtökohtien tarkasteluun, raha- ja finanssipolitiikan työnjaon tarkasteluun sekä inflaation ja hyperinflaation syiden tarkasteluun. Sekä talouspolitiikka että talousteoria saavat siis käsittelyssä oman osansa. Toivon, että pystyn sanomaan jokaisesta käsiteltävästä kysymyksestä jotain kiinnostavaa ja samalla MMT-näkökulmaa valottavaa.  

MMT ja talouspolitiikan periaatteet

Yksi keskeinen syy MMT:n eli modernin rahateorian läpilyönnille julkisissa ja akateemisissa keskusteluissa on varmasti sen politiikkarelevanssi. Toisin sanoen MMT:n pohjalta on mahdollista muodostaa makrotalouspoliittisia suosituksia. Tämä ei tietenkään ole pelkästään MMT:tä koskeva ominaisuus, vaan liittyy ihan kaikkeen makrotaloudelliseen teoretisointiin. Kun finanssi- ja rahapolitiikkaa toteutetaan ja taloutta pyritään ohjaamaan makrotasoisesti, on suotavaa perustaa valinnat tieteellisille pohdinnoille ja todistuksille siitä, miten maailma makaa ja miten talous todellisuudessa toimii.

Valitettava kaikkeen makrotaloustieteeseen liittyvä ongelma on se, että makroteorioiden empiirinen todistaminen on erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Kun teoriat koskevat jatkuvasti ajassa muuttuvia kompleksisia yhteiskunnallisia kokonaisuuksia, niiden sisäisiä vaikutussuhteita ja niistä seuraavia lopputuloksia, on vain pakko myöntää Sokrateen tavoin, ettemme koskaan voi tietää varmasti, miten kaikki oikein tapahtui. Teoretisointiin ja empiirisiin tuloksiin tällä tarkastelutasolla liittyy siis aina merkittävää epävarmuutta, minkä vuoksi makrotaloustieteessäkin on aina tilaa erilaisille tulkinnoille maailmasta.

Siinä missä joku pyrkii jäsentämään taloutta reaalisena vaihtokauppataloutena ja johtamaan siitä talouspoliittisia suosituksia, toinen voi jäsentää sitä rahataloutena ja päätyä erilaisiin politiikkasuosituksiin. Toki lopulta toiset selitysmallit voivat osoittautua paremmiksi ja relevanteimmaksi kuin toiset, mutta todellisuuden monimutkaisuus jättää jopa valtavalle tieteelliselle erimielisyydelle tilaa. Kun sitten siirrytään talouspolitiikan alueelle, jota erilaiset valtakamppailut määrittävät, tulee tilanteesta entistä kimurantimpi ja erimielisyyksistä entistäkin vakavampia. Uskon, että nämä huomiot voivat auttaa lukijoita ymmärtämään sitä, miksi vaikka MMT:stä käytävä keskustelu viime vuosina on ollut paikoin niin kuumaveristä.

Mutta sitten itse asiaan eli MMT:stä johdettuihin talouspolitiikan periaatteisiin. Mistä MMT on tullut tällä alueella tunnetuksi on väite, jonka mukaan rahapoliittisesti suvereeni valtio voi aina rahoittaa julkisen kulutuksen ja alijäämänsä.

Ensimmäinen reaktio liittyy luonnollisesti MMT:n näkemykseen, jonka mukaan rahapoliittisesti suvereeni valtio voi aina halutessaan luoda tarvitsemansa rahamäärän yksinkertaisesti pelkillä keskuspankin tietokoneen näppäinkomennoilla.

Yhdysvaltojen talouspoliittisessa keskustelussa tämä näkökulma on vähitellen onnistunut nakertamaan tiukahkoa budjettikuria (suhteessa maan resursseihin). Budjettikuria on vuodesta toiseen perusteltu sillä, että valtiota koskee rahoitusrajoite, menonlisäykset pitää maksaa (”pay for”) veronkorotuksilla ja että jos näin ei tehdä, velkakirjamarkkinat tulevat rankaisemaan valtiota korkeilla koroilla ja lopulta ajamaan sen maksukyvyttömyyteen. Jos tällaista rahoitusrajoitetta ei lainkaan ole, kuten MMT väittää, pitää talouspolitiikan periaatteet tietenkin ajatella uusiksi.

Vai pitääkö sittenkään? Monet kommentaattorit, jotka tuntevat hyvin makrotalousteoriaa ovat nimittäin todenneet tähän, että

”eihän tämä loppujen lopuksi niin kovin paljon eroa valtavirran taloustieteestä”,

koska myös valtavirtaisemmassa näkemyksessä ymmärretään, että todellinen rajoite talouspolitiikalle on reaalinen – siis tuotantokapasiteettiin liittyvä. Toisin sanoen: jos halua on, julkisia alijäämiä voidaan kasvattaa ja vaikka rahoittaa suoraan keskuspankista, kunhan taloudessa on reaalisia resursseja käyttämättä.

Edellinenhän on tietysti totta. Jos jostakin valtavirran makrossa ollaan huolissaan, niin reaalisten resurssien riittävyydestä. Mutta sitten voidaankin kysyä, miten ihmeessä talouspolitiikassa on jäänyt elämään käsitys rahoitusrajoitteesta, kuten Yhdysvalloissakin selvästi on.

Oli syy mikä tahansa, juuri tämän talouspolitiikan valintoihin pesiytyneen väärinkäsityksen MMT on pystynyt korjaamaan selvästi muita makronäkemyksiä tehokkaammin – jos niiden kautta joku on todella yrittänyt päätöksentekijöitä tässä kysymyksessä opastaa. Jos siis olemme tieto- ja tiedeperustaisen politiikan puolella, meidän tulisikin nostaa hattua MMT:lle sen sijaan, että toistelisimme viikosta toiseen sitä, ettei MMT:ssä ole varsinaisesti mitään uutta talousteoreettisesti (tai muutoin). MMT on talouspolitiikan kentällä muuttanut ajattelua ainakin Yhdysvalloissa niin, että katse on nyt, aivan oikein, siirtynyt rahoituksellisista resursseista reaalisiin resursseihin, joiden riittävyys ymmärretään viimekätisenä talouspoliittisena rajoitteena.

Se, että MMT:ssä ei ole mitään uutta, ei ole ehkä kuitenkaan yleisin reaktio MMT:n talouspoliittisiin periaatteisiin. Sen sijaan se on jotain tämänkaltaista:

”tämähän on rajatonta rahan painamista, joka johtaa väistämättä Weimarin tasavallan/Venezuelan/Zimbabwen kaltaiseen hyperinflaatioon”

Nähdäkseni tällaisen reaktion taustalla on kolme erilaista luentaa MMT:stä. Ensimmäinen on rahan kvantiteettiteoriaan liittyvä ja se lähtee siitä, että keskuspankkirahoitus on sinällään inflatorista. Tämän on viimeistään QE-todellisuus osoittanut virheelliseksi oletukseksi. Toinen luenta on jonkinlainen vulgaaritulkinta, jonka mukaan MMT:n politiikkasuosituksena on vain lisätä julkista kulutusta rajattomasti mistään seurauksista välittämättä. Yllättävän paljon tällaistakin näkökulmaa on viime vuosien aikana tullut vastaan. Kolmas luenta samalla hyperinflaatiojohtopäätöksellä on jossain määrin mielekkäämpi ja eräänlainen poliittisen talouden päättely. Se lähtee siitä, että MMT:n huomio rahoitusrajoitteen puuttumisesta (rahapoliittisesti suvereenilla valtiolla) johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa epäluotettavat poliitikot vain jatkavat menojen lisäämistä ja verotuksen keventämistä, eivätkä sitten enää huomio MMT:n varsinaista talouspolitiikan rajoitetta eli reaaliresurssirajoitetta.

Otan näistä nyt vain viimeisen jatkopohdiskeluun. Onko tosiaan olemassa vaara, että pikkusormen antaminen poliitikoille vie koko käden? Jos vähän löysää siimaa, niin tyhjentyykö koko kela? Itse en näe riskiä kovin suurena, sillä vaikka rahoitusrajoite poliittisesti katoaa, yksikään makrotalousteoreettinen näkökulma maailmassa ei perustele reaaliresurssirajoitteen poistamista talouspolitiikan valintojen määrittäjänä.

Jos kerran kaikki maailman makrotaloustieteilijät ovat tästä samaa mieltä, ja poliitikkojen tahtotila talouspolitiikassa lähes aina muotoutuu taloustieteilijöiden näkemyksien mukaan (vrt. Keynesin kuuluisa lainaus), niin mitään vaaraa ei vähänkään rationaalisessa yhteiskunnassa kaikkien budjettirajoitteiden katoamisesta pitäisi olla.  Toki voidaan ajatella, että yhteiskunnat ovat pitkälle tai täysin irrationaalisia ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta silloin tietysti mitä tahansa voi tapahtua millä tahansa yhteiskunnan alueella milloin vain.

Ajatus epäluotettavista poliitikoista on tietysti herkullinen, kun sitä soveltaa suoraviivaisesti vaikka seuraavaan MMT-ajatukseen, jota käsittelimme kurssin edellisessäkin osassa ja sen kommentaarissa:

Verotus on paitsi välttämätöntä valuutan kysynnän luomiseksi, myös inflaation hidastamisen instrumentti. Inflaation hidastaminen voi joissain tilanteissa edellyttää alijäämien pienentämistä verotusta korottamalla. Korkeammasta verotuksesta seuraava matalampi inflaatio ei kuitenkaan ole seurausta alijäämän pienenemisestä, vaan matalampi alijäämä on seurausta verojen korottamisesta inflaation torjumiseksi. Alijäämän pieneneminen on valittujen talouspoliittisten toimenpiteiden sivutuote, ei päämäärä sinänsä.

Kuten useimmat taloustieteen suuntaukset, myös MMT tunnistaa inflaation kiihtyvän, kun kokonaiskysyntä ylittää kokonaistarjonnan. Jos taloudessa on liikkeellä enemmän rahaa kuin sillä ostettavia tavaroita ja palveluja, hintataso nousee ja inflaatio kiihtyy. Verotuksella pyritään vaikuttamaan talouden kokonaiskysyntään. Jos verotusta lasketaan ja samaan aikaan valtion budjettialijäämää kasvatetaan liian suureksi, seurauksena voi olla inflaation vaarallinen kiihtyminen.

Eli jos veronkorotukset pitäisi tehdä päätösperäisesti, ne jäisivät varmasti tekemättä tai vähintään olisivat liian vähäisiä ja ainakin niiden ajoitus olisi pielessä. Sellainen lähestymistapa talouspolitiikkaan, jossa demokraattisesti valituilla päätöksentekijöillä olisi keskeinen rooli sen mitoittamisessa ja ajoittamisessa, ei kuulosta juuri kenenkään mielestä hyvältä (mitä tämä kertookaan suhteestamme edustukselliseen demokratiaan?). Itse asiassa MMT:nkin politiikkaviesti on tässä kohtaa varsin varovainen, ja sekin ottaa jonkinlaisen päätöksentekijöiden irrationaalisuuden lähtökohdakseen. Tätä käsittelemme tarkemmin seuraavaksi, kun avataan raha- ja finanssipolitiikan rooleja MMT:n politiikkasuosituksissa.

MMT ja finanssipolitiikan sekä rahapolitiikan roolit

Yksi keskeinen ero MMT:n politiikkasuositusten ja vallitsevan makrotaloustieteen konsensuksen politiikkasuositusten välillä liittyy siihen, miten makrotalouspolitiikan instrumentteja painotetaan. Kun lainattavien varojen malliin nojaavassa ajattelussa normaaleina aikoina (ja miksei epänormaaleinakin) ajatellaan rahapolitiikan olevan riittävä instrumentti talouden ohjaamiseen ja tasapainottumisen nopeuttamiseen, MMT:n politiikkajohtopäätöksissä finanssipolitiikka nostetaan rahapolitiikan edelle talouspoliittisten välineiden hierarkiassa.

Vakiintuneissa makrotaloustieteen suuntauksissa rahapolitiikkaa pidetään ensisijaisena instrumenttina finanssipolitiikkaan nähden. Hintavakauden ja täystyöllisyyden varmistamisen on katsottu olevan ensisijaisesti rahapolitiikan, eli keskuspankin tehtävä. Molemmat tavoitteet ovat vakiintuneen valtavirtanäkemyksen mukaan saavutettavissa korkotasoa säätämällä. Finanssipolitiikka puuttuu peliin vasta siinä vaiheessa, kun korkotaso on jo nollassa tai lähellä sitä, eikä laskuvaraa enää ole.

Kuten Jarnokin edellisessä lainauksessa kuvaa, valtavirran konsensusmakrossa finanssipolitiikalle saatetaan kyllä löytää rooli niin sanotussa nollakorkotilanteessa, kun kaikki rahapolitiikan keinot on käytetty, eikä talous siltikään lähde toivotulle kasvu-uralle. Olen avannut tätä näkökulmaa enemmän tässä lainattavien varojen mallia ja nollakorkoaikaa käsittelevässä tekstissäni. Kuitenkin sitten, kun nollakorkoraja on voitettu, voidaan finanssipoliittisesta elvytyksestä jälleen luopua kokonaan ja palata pelkällä rahapoliitiikalla ohjaamisen tielle.

Monet uutiskirjeen lukijat tietävät hyvin, että aitokeynesiläisessä eli John Maynard Keynesin ajatuksiin nojaavassa taloustieteellisessä kirjallisuudessa suhtautuminen rahapolitiikan mahdollisuuksiin on ollut aina varsin pessimistinen. Keynes toi esiin rahapolitiikan rajat jo pääteoksessaan General Theory, ja siitä lähtien keynesiläiset ovat muistuttaneet finanssipolitiikan tärkeästä roolista kapitalistisen talouden ohjaamisessa kohti täystyöllisyyttä. Narulla (rahapolitiikka) ei voi työntää. Sen sijaan finanssipolitiikalla voidaan vaikuttaa suoraan talouden tulo- ja rahavirtoihin. MMT ja sen politiikkasuositukset edustavat selvästi tätä näkökulmaa, joka ei tietenkään sen ajatuksellinen historia tuntien ole yllättävää.

Vallitseva näkemys MMT-ekonomistien keskuudessa on, että korkotaso tulisi asettaa pysyvästi nollaan. Tämä johtuu siitä, että heidän mukaansa korollisten joukkovelkakirjojen liikkeelle lasku on enimmäkseen tarpeetonta. Talouden ohjaamisen ensisijaisena instrumenttina tulee rahapolitiikan sijaan käyttää finanssipolitiikkaa.

Keynes piti 1930-luvulla keskuspankin asettaman ohjauskoron ja sitä seuraavan talouden yleisen korkotason alentamista välttämättömänä (ja toivoi armomurhaa korollaeläjille). MMT:n näkökulma oikeasta korkotasosta ei juurikaan eroa tästä. Koska rahapoliittisesti suvereeni valtio voi päättää talouden korkotason, ja koska rahapolitiikka joka tapauksessa on finanssipolitiikkaa tehottomampi talouden ohjauksen väline, miksemme suoraan aseta korkoa nollaan pysyvästi. Se ainakin lisäisi ennakoitavuutta luottomarkkinoilla ja poistaisi yhden epävarmuuden elementin talouspoliittisesta kokonaisuudesta.

En ole varma, ovatko kaikki ”MMT-henkilöt” kuitenkaan pysyvän nollakoron kannalla, sillä tästä porukasta ainakin sijoittajataustainen Warren Mosler on kritisoinut Fediä jo pitkään korkotulojen tuhoamisesta. Hänen mukaansa korkomuutokset ainoastaan vaikuttavat tulonjakoon lainaajien ja lainoittajien välillä, ja jos näiden kulutusalttiudessa ei ole eroa, mitään makrotaloudellista hyötyä korkomuutoksista ei synny. Tämä on tietysti empiirinen kysymys, mutta itse olen alkanut viime vuosina ajatella, että alhaiset korot kuitenkin ovat syvävelkaantuneelle taloudelle parempi asia kuin korkeat korot. Uskon siis siihen, että velallisten kulutusalttius on riittävästi suurempi kuin velkakirjojen omistajien, joiden korkotuloja matala korkotaso tuhoaa.

Toinen kysymys korkotasosta liittyy tietysti siihen, miten korko vaikuttaa talouden investointihalukkuuteen. Jos yksityiset investoinnit (tai julkisten alijäämien pito) ovat kovasti korkoherkkiä, eli matalat korot kannustavat niitä ja korkeat korot leikkaavat niitä, koron merkitys talouden kokonaiskysyntään on entistä suurempi. Tämä on mielestäni vielä paljon Moslerin esiin nostamaa näkökulmaa tärkeämpi. Vielä tärkeämmän siitä tekee se, että vaikka matalat korot alentavat (tai voivat alentaa) säästämishalukkuutta, investointien lisääntyminen niiden vuoksi lisää makrotason säästämistä, koska uudet investoinnit lisäävät väistämättä talouden kokonaistuloa. Tätäkin kautta korkotaso voi olla edelleen merkityksellinen talouden ohjauksen väline.

Oli koron vaikutus kokonaiskysyntään vähäinen tai merkittävä, edellinen pohdiskelu on joka tapauksessa erinomainen siinä mielessä, että se tuo meidät nimenomaan makrotaloudellisen ajattelun ytimeen. Siinä on aina tärkeää katsoa samaa asiaa kaikilta kanteilta, eikä tehdä johtopäätöksiä vain kolikon toisen puolen perusteella. Yhden menot ovat aina toisen tuloja, yhden velka toisen saatavaa ja niin edelleen. Siten talouspolitiikassakin pitää nähdä talouden dynamiikat laajasti, eikä esimerkiksi vain yhden toimijan näkökulmasta.

Mutta palataan vielä MMT:hen ja finanssipolitiikkaan. Kun MMT:ssä suositellaan nostamaan finanssipolitiikka eli käytännössä alijäämien säätely talouspolitiikan pääasialliseksi välineeksi ja kun verotuksen yhdeksi tehtäväksi (rahoittamisen sijaan) on monissa MMT-teksteissä mainittu inflaation hillintä, on syntynyt tulkinta, että MMT:ssä vain korko-ohjaus korvataan vero-ohjauksella, kuten Jarnokin kuvaa:

Joidenkin valtavirtaa edustavien ekonomistien mukaan tämä sopii uusklassisen taloustieteen malleihin. Erona on ainoastaan se, että korkojen sijaan nostetaan veroja.

Esimerkiksi Paul Krugman, joka nyttemmin tunnetaan progressiivisen talouspolitiikan kannattajana mutta MMT:n vastustajana, esitti juuri viime viikonloppuna tämän kaltaisia näkökulmia MMT:n talouspolitiikasta. Krugmanin väite oli nimenomaan se, että MMT:n edustajat haluavat kokonaan poistaa rahapolitiikan talouspolitiikan välineistöstä ja nostaa verotuksen tärkeimmäksi talouspolitiikan työkaluksi.

Kuten jo edellä todettiin, MMT:n suosittelemassa makrotalouspolitiikan kokonaisuudessa ei kuitenkaan lähdetä tällaisesta suoraviivaisesta mallista liikkeelle inflaation torjunnassa. Tämä saattaa olla monelle vieläkin yllättävä tieto. Esimerkiksi Stephanie Kelton kiirehtikin korjaamaan, ettei Krugmanin esittämä malli ole ollenkaan MMT:stä nouseva politiikkasuositus.

Toki verotusta tai menoleikkauksia eli kokonaiskysynnänsäätelyä voidaan käyttää osana inflaation rajoittamiseen tähtäävää politiikkaa, mutta ne tuskin riittävät, varsinkin jos samalla halutaan taata mahdollisimman korkea työllisyys ja talouden resurssien käyttöaste. Tarvitaan erilaisia rahapolitiikan välineitä, erilaisia finanssipolitiikan välineitä ja vielä muitakin talouspoliittisia välineitä, että talous saadaan toimimaan resurssien käytön kannalta tehokkaasti.

Ehkä vielä nopea rahapolitiikkaan liittyvä kommentti, joka liittyy niin sanottuun keskuspankkien itsenäisyyteen. Viime vuosikymmeninä on nimittäin puhuttu paljon siitä, että vain turvaamalla keskuspankkien ja keskuspankkiirien poliittinen itsenäisyys, rahapolitiikasta ja siten talouspolitiikasta (koska finanssipolitiikkaa ei tarvita) voidaan tehdä vakaata ja vakautta lisäävää. MMT:n näkökulmasta on nimittäin huomautettu usein, että tällainen itsenäisyys on lopulta vain illuusio.

MMT:n näkemyksen mukaan valtio, eli käytännössä valtiovarainministeriö on vastuussa sekä finanssi- että rahapolitiikasta, ja keskuspankin itsenäisyys on tosiasiassa vain näennäistä, ts. keskuspankki ei todellisuudessa voi koskaan kieltäytyä toteuttamasta valtion antamia maksumääräyksiä.

On ilmeistä, että Yhdysvaltojen valtion shekit eivät koskaan “pomppaa” keskuspankissa, jonne ne lähetetään selvitettäväksi. Jos keskuspankki hylkäisi maksun, se vasta todellisuudessa osoittaisi olevansa itsenäinen talouspoliittinen toimija. Kuitenkin Yhdysvalloissakin keskuspankki ja valtiokonttori (valtiovarainministeriö) ovat Fedin perustamisesta lähtien aina tähän päivään asti yhdessä hallinneet maksujärjestelmän toimintaa, muun muassa velkakirjaostoja sekä -myyntejä koordinoimalla. Jos keskuspankki on sitoutunut ohjauskorkotavoitteeseen, kuten se nykyään on, ei se voi muuta kuin tarjota keskuspankkirahaa silloin, kun valtio lisää alijäämäistä kulutusta. Muuten keskuspankki menettäisi kontrollin korkoon ja maksujärjestelmän sujuva toiminta häiriintyisi.

Toki keskuspankin itsenäisyydellä usein viitataan paljon suppeampaan itsenäisyyteen, joka koskee esimerkiksi korkotason asettamista tai nykyään osto-ohjelmien kokoa ja kestoa. Voi olla hyvä, että keskuspankkiirit saavat keskenään päättää näistä, mutta se ei kuitenkaan anna heille suoraa valtaa rajoittaa rahapoliittisesti suvereenin valtion kulutusvoimaa. Tämä on juuri MMT:stä nouseva pointti.

MMT:n talouspolitiikkakokonaisuutta käsitellään yksityiskohtaisemmin kurssin seuraavissa osioissa ja jatkan kommentointia silloin. Ennen kuin siirryn käsittelemään lähemmin MMT:n inflaatioteoriaa, haluan tehdä seuraavat välijohtopäätökset MMT:n yleistason politiikkasuosituksista:

1. Rahapoliittisesti suvereenia valtiota ei talouspolitiikassa rajoita rahoituksen saatavuus, vaan reaalisten resurssien (työvoima, pääoma, materiaalit, energia jne.) saatavuus.

2. Rahapolitiikan sijaan finanssipolitiikka pitää nostaa talouspolitiikan tärkeimmäksi välineeksi.

3. Kompleksisessa kapitalistisessa rahataloudessa talouspolitiikkaa ei pidä koskaan tehdä liian simppeleiden mallien ja yhden toimijan näkökulman pohjalta. Yleensä asiat ovat monimutkaisempia ja moniulotteisempia kuin ymmärretään, jolloin monenlaisia talouspolitiikan välineitä tarvitaan asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

4. Keskuspankin itsenäisyys on rahapoliittisesti suvereenissa valtiossa (ks. Yhdysvallat) paljon rajatumpaa kuin yleensä ajatellaan.

MMT, inflaatio ja hyperinflaatio

Edellä vihjattiin siihen suuntaan, että MMT:n näkemyksen mukaan inflaatio nykymuotoisessa rahataloudessa on erittäin monimutkainen ilmiö. Sen vuoksi sen talouspoliittinen hallintakaan ei voi perustua yksinkertaisiin ratkaisuihin. Seuraavaksi onkin hyvä paikka tarkastella sitä, millainen monimutkainen ilmiö inflaatio sitten MMT:n mukaan on. Eli mikä on käytännössä MMT:n inflaatioteoria. Tästä pääsemme tietysti niinkin pitkälle kuin hyperinflaation käsittelyyn. Hyperinflaation uhkaahan tarjotaan jatkuvalla syötöllä MMT-keskusteluihin vakavasti otettavana näkökulmana.

Makrotaloustieteessä hyvin yleinen tapa on jo vuosikymmenten ajan ollut jakaa inflaation tekijät kahteen: kysyntävetoiseen inflaatioon (demand-pull) ja kustannustyöntöiseen inflaatioon (cost-push). Myös MMT:n inflaationäkökulmaa on mahdollista jäsentää tämän jaottelun kautta. MMT:n mukaan molemmanlaista inflaatiota on olemassa.

MMT ei kuitenkaan näe inflaation kiihtymisen johtuvan ainoastaan tai edes pääasiallisesti kokonaiskysynnän liiallisesta kasvusta, vaan syitä voi olla useita. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että yritykset pyrkivät korottamaan voittomarginaalejaan tai siirtämään kustannuksiaan muualle. Taustalla voi olla myös finanssimarkkinoiden toimijoiden pyrkimys voittojen maksimoimiseen vaikkapa kiinteistöillä tai erilaisilla hyödykkeillä spekuloimalla, kuten tapahtui Yhdysvalloissa ennen vuosien 2008-2009 globaalia finanssikriisiä.

Joskus inflaatio makrotasolla voi johtua siitä, että kokonaiskysyntä on noussut niin selvästi tuotantopotentiaalia korkeammalle, että kaikilla markkinoilla on ylikysyntää ja hintojen nousupainetta, toisilla enemmän kuin toisilla. Tällainen tilanne on kuitenkin kapitalistisessa rahataloudessa hyvin harvinainen, sillä yleensä järjestelmässä vallitsee alikysyntätilanne siten, että tuotantoresursseja on koko ajan käyttämättä eikä tarjonnan pullonkauloja merkittävästi ilmene.

Tästä huolimatta taloudessa saattaa ilmetä hinnannousuja ja jopa hintapiikkejä, jotka nostavat makrotasollakin kuluttajahintoja tietyllä aikavälillä merkittävästi. Jos esimerkiksi jonkin taloudelle tärkeän raaka-aineen, kuten öljyn, hinta nousee markkinoilla jostain syystä, kulkee hintashokki kustannusten nousuna läpi talouden. Kun rahoitusmarkkinaspekulaatio ajaa usein raaka-aineiden hintoja enemmän kuin varsinainen tuotannollinen kysyntä tai kulutuskysyntä, voi kustannustyöntöinen inflaatio yllättää, vaikka taloudessa oltaisiin heikossakin kokonaiskysyntätilanteessa ja työttömyyttä olisi runsaasti.

Muita kustannusinflaatioon vaikuttavia tekijöitä voivat olla kansantalouden valuuttakurssin heikentyminen (jolloin tuontituotteiden hinta nousee), palkka-hinta-spiraali (jolloin palkansaajat ja yritykset vuoron perään nostavat hintojaan) sekä jo edellä mainitut toimialakohtaiset pullonkaulat, jotka voivat aiheuttaa kuluttajahintojen kokonaisindekseihin suuriakin heilahteluja. Nämä kaikki dynamiikat voivat siis saada aikaan inflaatiota myös sellaisissa tilanteessa, jossa kokonaiskysyntä ei ole lähelläkään täystyöllisyyden mahdollistavaa tasoa.

On syytä kuitenkin huomata, että kysyntävetoinen ja kustannustyöntöinen inflaatio voivat vaikuttaa toisiinsa. Vaikutuksen suunta ei kuitenkaan ole ikinä selvä. Kustannusinflaatio voi esimerkiksi vähentää kulutusta muilla talouden alueilla, jos vaikka energian hinta yllättäen hyppää. Tämä taas voi vähentää investointihaluja monella toimialalla, minkä seurauksena kokonaiskysyntä heikkenee. Toisaalta inflaatio voi myös kannustaa investointeihin hintojen noususta hyötyvillä toimialoilla, jolloin lopputulos on käänteinen. Kysyntäinflaatio voi puolestaan johtaa esimerkiksi palkka-hinta-spiraaliin, jos lisäkysyntä nostaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa työllisyyden lisääntyessä ja samalla taloudessa menestyvillä yrityksillä on hinnoitteluvoimaa (joka voi jopa hyvässä kysyntätilanteessa vahvistua). Jos neuvotteluvoimaa ei yrityksillä ja palkansaajilla ole, välttämättä mitään ei kuitenkaan tapahdu. Kaikenlaiset lopputulokset ovat mahdollisia talouden instituutioista riippuen.

MMT:hen edellinen pitkä sepustus liittyy siten, että senkin mukaan inflaation syitä pitää aina tarkastella vallitsevien historiallisten olosuhteiden ja institutionaalisten tekijöiden kautta. Liian suoraviivaiset – liikaa kokonaiskysyntää, tulee inflaatio -selitysmallit – sivuuttavat jotain oleellista todellisuuden talouden dynamiikoista. Tämä tietysti heijastuu myös politiikkasuosituksiin (joihin näköjään vielä kerran lupauksistani huolimatta palaan Jarnon sanoin):

Esimerkiksi tilanteessa, jossa suuryritykset käyttävät valtaansa nostaakseen tuotteidensa hintoja ja kasvattaakseen voittomarginaaliaan kokonaiskysynnän vähentäminen ei ole paras keino inflaation hillitsemiseen. Tällaisessa tilanteessa parempi tapa hillitä inflaatiota on markkinoiden ja pääoman suora sääntely esimerkiksi finanssisektorin toimintaa ja luotonantoa rajoittamalla, sekä spekulatiiviseen keinotteluun ja suoranaisiin petoksiin puuttumalla. Kokonaiskysyntää voidaan vähentää myös luotonantoa rajoittamalla, jolloin veronkorotuksille ei välttämättä ole tarvetta.

Kun käsitellään MMT:tä ja inflaatiota on lopuksi pakko kommentoida myös hyperinflaatiota. Se johtuu tietysti siitä vastaanotosta, jonka MMT on julkisuudessa saanut ja johon jo edellä on viitattu. Jonkinlainen selkärankareaktio tosiaan näyttää olevan se, että MMT:n politiikkasuositukset ovat väistämätön tie hyperinflaatioon. Ja sitten mainitaan Weimarin Saksa, Zimbabwe ja Venezuela, kuten edellä jo kuvattiin.

MMT:hen liitetty hyperinflaatiotarina lienee jokseenkin seuraavanlainen ja liittyy oleellisesti jo edellä esitettyihin MMT-tulkintoihin:

1. MMT:n huomio siitä, että rahapoliittisesti suvereenia valtiota ei koske rahoitusrajoite johtaa siihen, että rahan määrää ja/tai julkisia alijäämiä kasvatetaan kasvattamistaan.

2. Syntyy ylikysyntätilanne (joko rahan määrästä tai nimellisten tulojen kasvusta johtuen).

3. Inflaatiota vahvistaa inflaatio-odotusten ankkuroituminen ja kaikki taloudelliset toimijat vaativat sen seurauksena koko ajan korkeampia hintoja (työvoimasta ja hyödykkeistä) säilyttääkseen ostovoimansa.

4. Syntyy hintaspiraali, kiihtyvä inflaatio ja lopulta hyperinflaatio, jonka valtio mahdollistaa talouspolitiikallaan rahan määrän ja tulojen nousun jatkossakin

Lopulta hyperinflaatioon johtaa siis (tässä järjestyksessä) vastuuton talouspolitiikka, taloudellisten toimijoiden odotusten muutos ja taas vastuuton talouspolitiikka.

Kun edellistä listaa verrataan maailmanhistoriassa toteutuneisiin hyperinflaatiojaksoihin, ei liene yllättävää, että narratiivi on jossain määrin yksinkertaistettu. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö listatuissa asioissa olisi mitään perää tai että niillä ei olisi mitään liittymäkohtia todellisuuden tapahtumiin. Hyperinflaatioiden käsittely vaatisi todellakin kokonaan oman kirjoituksensa, kuten Jarnokin toteaa:

Erilaiset historiasta tutut hyperinflaatiotapaukset, kuten Weimarin tasavalta ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja Zimbabwe 2000-luvun loppupuolella vaativat kukin oman tarkemman analyysinsa. Lyhyesti voidaan tässä yhteydessä todeta, että molemmissa mainituissa tapauksissa taustalla oli tuotannollisen kapasiteetin romahtaminen, joka ensimmäisessä tapauksessa johtui ensimmäisestä maailmansodasta ja sen kohtuuttomista rauhanehdoista, jälkimmäisessä epäonnistuneesta maareformista. Joka tapauksessa on selvää, että inflaation kiihtymiselle on olemassa useita syitä, jotka eivät liity kokonaiskysynnän kasvuun ja joita ei voi säännellä siihen vaikuttamalla.

Voisinkin luvata kirjoittaa joskus lähitulevaisuudessa kattavan artikkelin hyperinflaatiosta, mutta heitänpä tähän loppuun kuitenkin lyhyen logiikkamallin Weimarin Saksan hyperinflaatiosta. Se perustuu Joan Robinsonin lyhyeen, mutta terävään kirja-arvosteluun Bresciani-Turronin kirjasta Economics of Inflation. Italialaisen taloustieteilijän väite oli juuri edellä esitetty: hyperinflaation päällimmäinen syy oli Weimarin Saksan julkisten alijäämien keskuspankkirahoitus, joka johti jatkuvaan rahan määrän kasvuun ja sitä myöten käsistä karanneeseen inflaatioon.

Joan Robinsonin selitysmalli on seuraavanlainen:

1. Ensimmäisen maailmansodan Saksalle erittäin rajujen rauhanehtojen seurauksena Saksan markan valuuttakurssi romahti vuoden 1921 lopulla.

2. Tämän seurauksena tuontihinnat nousivat jyrkästi, samoin kotimarkkinahinnat, minkä seurauksena yritysten voitot kasvoivat samalla kun työntekijöiden reaalitulot romahtivat.

3. Työntekijöiden vaatimuksiin palkankorotuksista oli vastattava, jotta taloudellinen toiminta saattoi jatkua kotimaassa suotuisana.

4. Palkkojen nousun ja kotimaisen kulutuskysynnän nimellisen kasvun seurauksena valuuttakurssi jatkoi heikkenemistään, kun tuontia ei rajoitettu eikä vientiä pystytty suhteessa siihen kasvattamaan.

5. Lopulta palkat indeksoitiin niin, että niitä alettiin maksaa elinkustannusperusteisena (reaalisena), minkä jälkeen mitään rajoitetta ei valuuttakurssin heikkenemiselle eikä kotimaiselle kustannusinflaatiolle ollut.

6. Keskuspankki lisäsi rahan määrää talouden tarpeiden mukaan, minkä seurauksena korkotasosta ei tullut missään vaiheessa rajoittava tekijä inflaatiolle.

7. Saksalaisten epäoikeudenmukaisiksi kokemien Pariisin rauhanehtojen vastustus ja siitä seurannut ranskalaisten suorittama Ruhrin teollisuusalueen valloitus tammikuussa 1923 vain innoitti saksalaisia jatkamaan samalla tiellä; pitämään talouden pyörät pyörimässä muualla maassa ja antamalla inflaation kohota “hypertasolle”.

8. Tärkein tekijä Weimarin Saksan hyperinflaation taustalla oli se, että antamalla nimellisten palkkojen nousta, Saksassa pyrittiin välttämään ulkoisten tekijöiden sen taloudelle aiheuttama tuotannollinen kriisi ja suurtyöttömyys, missä oikeastaan onnistuttiinkin.

Tämän perusteella hyperinflaatio on paljon monimutkaisempi poliittisen talouden kysymys, kuin millaisena se usein ja myös MMT:n kritiikeissä esitetään. Toki voidaan sanoa, että Weimarin Saksan tapauksessa palkkapolitiikka, rahapolitiikka ja finanssipolitiikka eri vaiheissa vuosina 1921-1925 olivat ”vastuuttomia”, mutta tämäkin vastuuttomuus tulee ymmärtää laajemmassa poliittisessa kontekstissa. Samoin sen taloudelliset seuraukset, jotka eivät lopulta olleet monenkaan saksalaisen osalta niin katastrofaalisia kuin yleensä annetaan ymmärtää: työllisyys pysyi korkealla ja tuotannon rattaat pyörimässä, toisin kuin 1920-luvun lopulla, jolloin Saksassa valittiin talouspoliittisen rajoittamisen tie. Monet myös onnistuivat kartuttamaan omaisuuttaan hyperinflaation aikana.

Ennen kaikkea on tärkeää ymmärtää, että ”rahan määrän kasvattaminen” oli Weimarin Saksassa enemmän inflaation seuraus kuin syy, eivätkä myöskään julkisen talouden alijäämät olleet inflaation käynnistänyt tekijä. Se oli valuuttakurssin romahtaminen, joka on ihmeellisesti unohtunut monista myöhemmistä virtaviivaisista Weimarin tasavallan hyperinflaation kuvauksista. Osaltaan tämä saattaa liittyä siihen, että valuuttakurssiselitys oli nimenomaan saksalaisten tapahtuneelle antama selitys, jota ei tietenkään Suuren sodan voittaneissa maissa haluttu hyväksyä tai edes tunnustaa.

Nyt innostuin kuitenkin kirjoittamaan melko pitkällisesti hyperinflaation syistä, mikä ei edes varsinaisesti liity MMT:hen. Ehkä luontevin yhteys MMT:n ja edellisen esityksen välillä on se, että niin hyperinflaatio kuin inflaatio yleisestikin ovat monimutkaisia poliittisen talouden ilmiöitä, joihin vaikuttavat yhtä aikaa monenlaiset dynamiikat. Niin oli Weimarin Saksassa ja niin on ollut muissakin yhteiskunnissa, joissa inflaatio on päässyt karkaamaan käsistä.

Yhteenveto

Jarno Lehtolan MMT-kurssin kolmas luku käsitteli MMT:n ja inflaation välistä suhdetta. Omassa kommentissani kirjoitin paljon talouspolitiikasta, koska nähdäkseni juuri MMT:stä johdettavat talouspoliittiset suositukset ovat tehneet tämän suhteen käsittelystä kuuman perunan niin akateemisessa kuin julkisessakin keskustelussa. Kommentin lopussa kuitenkin pääsin käsiksi myös varsinaiseen MMT:n inflaatioteoriaan, joka korostaa asian moniulotteisuutta. MMT:n talouspoliittisten suositusten käsittelyä jatketaan kurssin seuraavissakin osioissa, joten kaikkien talouspolitiikkaintoilijoiden kannattaa pysyä mukana. Palataan asiaan taas parin viikon perästä!