MMT-kurssin kommentointia, osa I

Ota sinäkin MMT haltuun.

Kirjoitin vastikään modernista rahateoriasta kevyen (pitkä)perjantaikirjeen, jossa avasin myös omaa suhdettani tähän viime aikoina paljon näkyvyyttä saaneeseen makroteoreettiseen ajattelusuuntaan. Kovin syvälle MMT:n yksityiskohtiin en tuossa kirjoituksessa mennyt, mutta lupasin lukijoille palata asiaan myöhemmin sopivassa ajassa ja paikassa. Nämä tulivatkin nopeasti, kun minuun otti yhteyttä Jarno Lehtola, joka kertoi työstäneensä aiheesta pienen verkkokurssin. Sen ajatuksena on auttaa kaikkia asiasta kiinnostuneita pääsemään paremmin sinuiksi MMT:n kanssa. Jarno itse kertoi kiinnostuneensa MMT:stä alkuvuodesta 2019 kuunneltuaan professori Bill Mitchellin haastattelun Timo Harjuniemen ja Lauri Holapan vetämässä mainiossa Poliittinen talous -podcastissa. Hän avasi ajatuksiaan tarkemmin näin:

Charmantin rauhallisesti puhuvan australialaisprofessorin puhetta kuunnellessani ajattelin, että jos nämä asiat pitävät paikkansa, maailma voisi ja sen pitäisi tällä hetkellä olla aivan eri näköinen. Joko minulle ei aikoinaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan makrotaloustieteen peruskurssilla kerrottu kaikkea, tai sitten edes aihetta työkseen tutkivat ihmiset eivät vain tunne MMT:tä ja valtavirran näkemyksistä poikkeavaa taloustieteen tutkimusperinnettä riittävästi. Tästä alkoi perehtyminen alan kirjallisuuteen ja aiheen ympärillä käytävään kansainväliseen julkiseen keskusteluun. Samalla MMT-näkökulman (ja laajemminkin jälkikeynesiläisen perinteen näkökulmien) lähes täydellinen puuttuminen suomalaisesta talouspoliittisesta keskustelusta alkoi häiritä yhä enemmän, joten aloin miettiä kuinka voisin omalta osaltani tuoda tätä näkökulmaa laajempaan tietoisuuteen ja keskusteluun myös Suomessa. Päädyin ajatukseen, että ihan ensimmäiseksi tarvitaan helposti saavutettava suomenkielinen esitys MMT:n perusajatuksista, jonka avulla kenellä tahansa on mahdollisuus ilman taloustieteellistä pohjakoulutusta perehtyä aiheeseen ja halutessaan jatkaa perehtymistä muiden lähteiden parissa. Tämä lähinnä tekstimuotoinen, henkilökohtaisesta kiinnostuksesta ja halusta oppia lisää alkunsa saanut tee-se-itse-verkkokurssi on yritykseni tarjota matalan kynnyksen suomenkielinen ja johdonmukaisesti etenevä johdatus MMT:n perusajatuksiin.

Jarno pyysi minua kommentoimaan kurssinsa sisältöjä ja ajattelimme, että ehkä hyvä tapa voisikin olla tehdä tämä julkisesti. Tällä tavalla sekä Jarnon perusesitys että omat tulkintani MMT:stä asettuvat vuoropuheluun, ja lukijoiden on ehkä vieläkin helpompi saada otetta MMT:n perusväitteistä ja logiikasta. Nähdäkseni Jarnon esitys on laadukas, kompakti sekä toimiva sinällään ja pyrin omilla kommenteillani lähinnä laajentamaan näkökulmia ja kytkemään niitä näkyvästi mielestäni kiinnostaviin kokonaisuuksiin. Sellaisiin, joita uutiskirjeessäni muutenkin käsittelen.

Suosittelemme Jarnon kanssa tekstien käsittelytavaksi seuraavaa:

1. Lue Jarnon teksti kokonaisuudessaan

2. Lue Jussin kommenttiteksti

3. Lue uudestaan Jarnon teksti ja sisäistä sen sanoma.

4. Jää odottamaan verkkokurssin seuraavaa osaa.

Mennään siis asiaan ja kurssin ensimmäiseen osaan, joka ei vielä käsittele niinkään MMT:tä, vaan valtavirtaisen (makro)taloustieteen ja sen edustajien suhtautumista kyseiseen makrotalousnäkemykseen. Kuitenkin jo tässä osiossa otetaan kiinni yhdestä keskeisestä MMT:n kysymyksestä eli valtion tai julkisen sektorin alijäämien tulkinnasta. Tämäkin kuitenkin tehdään koukaten vielä valtavirran makrotalousajattelun kautta. Lainaukset seuraavassa tekstissä ovat suoraan Jarnolta ja kommentit lainausten ympärillä minun näppäimistöstäni.

Valtavirran ajattelua haastava MMT

Kurssin johdannossa kerrotaan lyhyesti MMT:n historiallisesta kehityksestä ja siitä, miten moderni rahateoria on resonoinut Suomessa.

Moderni rahateoria (Modern Monetary Theory, MMT) on vuosien 2008-2009 globaalin finanssikriisin ja viimeistään käynnissä olevan koronaviruspandemian myötä noussut kansainvälisen taloustieteellisen ja -poliittisen keskustelun valtavirtaan. Teoriaa on kehitetty systemaattisesti 1990-luvulta alkaen ja jotkin sen taustalla olevat perusoivallukset ovat jo yli sata vuotta vanhoja. Suomessa julkinen keskustelu aiheesta on pieniä akateemisia- ja asiantuntijapiirejä lukuun ottamatta ollut toistaiseksi vähäisempää.

Globaalin finanssikriisin jälkeen modernille rahateorialle on todellakin avautunut mahdollisuuksien ikkuna. Näen tämän taustalla kaksi keskeistä tekijää: MMT:n ennustevoima taloudellisen kehityksen kuvaamisessa 2010-luvulla sekä blogien ja sosiaalisen median avaamat mahdollisuudet tuoda tätä makronäkemystä sekä siitä johdettavia politiikkasuosituksia esille. Kuten tieteenfilosofi Teemu Lari vasta huomautti, MMT:stä on tullut merkittävä ”tieteellis-intellektuaalinen liike”, jossa ideoiden tuottaminen yhdistyy niiden määrätietoiseen levittämiseen – myös julkisuutta hyödyntäen.

Moderni rahateoria ei todellakaan ole noussut tyhjästä, vaan se on osa pitkää intellektuaalista jatkumoa. Taloustieteellisesti MMT nojaa vahvasti Ison-Britannian Cambridgen keynesiläiseen perinteeseen sekä yhdysvaltalaiseen jälkikeynesiläiseen perinteeseen, erityisesti Hyman P. Minskyn edustamaan linjaan. Siinä yhdistyvät kiinnostavasti monet eri taloustieteelliset ideat, kuten rahateoreettinen chartalismi, rahoitusmarkkinoiden institutionaalinen dynamiikka sekä makrotalousteoreettinen efektiivisen kysynnän periaate. Näihin palattaneen kurssin myöhemmissä vaiheissa ja niiden kommentoinnissa tarkemmin.

On totta, että kansainväliseen keskusteluun verrattuna Suomessa MMT on saanut vähän näkyvyyttä. Toki termi on vilahdellut joidenkin talouslehtien palstoilla ja jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivuilla, mutta nämä viittaukset ovat jääneet yksittäisiksi. Selvää on myös se, että sellaista MMT-aktivismia, mitä olemme englantia käyttävässä maailmassa viime vuosina todistaneet, ei ole Suomessa nähty. Vaikka esimerkiksi suositussa jälkikeynesiläisessä Raha ja talous -blogissamme Lauri Holapan kanssa esittelimme myös MMT-näkemyksiä, mistään MMT-kansanliikkeestä ei voida puhua. Tähän on varmasti moniakin syitä, mutta ehkä tärkein on se, ettei MMT:n politiikkasuosituksia ole sellaisenaan helppoa soveltaa Suomen institutionaalisissa olosuhteissa. Kuten kurssin ensimmäisessä alaviitteessä todetaan MMT:n keskeisestä lähtökohdasta, rahapoliittisesta suvereniteetista:

 Rahapoliittisesti suvereeni valtio laskee liikkeelle oman valuuttansa, määrittelee oman korkotasonsa ja kykenee asettamaan vero- ja maksuvelvoitteet alueellaan omassa valuutassaan. Lisäksi käytössä on oltava kelluva valuuttakurssi ja valtion on velkaannuttava pääasiallisesti omassa valuutassaan. Määritelmän mukaan esimerkiksi Suomi ei ole rahapoliittisesti suvereeni valtio, koska se ei laske liikkeelle omaa valuuttaansa.

Kuten yleensäkin tieteen ja ideoiden kamppailuissa, hankausta MMT:n ja hallitsevan makrotaloustieteellisen ajattelun välille on syntynyt.

Sen sijaan monet valtavirtaa edustavat tunnetut ekonomistit, kuten Larry Summers ja Kenneth Rogoff ja Suomessa esimerkiksi Heikki Pursiainen ovat aiemmin kritisoineet teoriaa – tai pikemminkin siitä rakentamiaan olkiukkoja – osin kenties siksi, että eivät ole perehtyneet sen esittämiin väitteisiin riittävästi. MMT-ekonomistit ovatkin toistuvasti joutuneet oikomaan ja korjaamaan julkisuudessa esitettyjä väitteitä ja tulkintoja teoriasta. Luultavasti yleisin vastaan tuleva virheellinen väite on, että MMT:n mukaan valtiot voisivat käyttää rahaa ja kasvattaa alijäämiä loputtomasti ilman minkäänlaisia rajoitteita.

Oman tulkintani mukaan kuvattu hiertäminen on seurausta ainakin siitä, että MMT-ajattelu eroaa merkittävästi metodologisesti (ontologisesti ja epistemologisesti) tällä hetkellä yleisemmistä taloustieteen tekemisen tavoista. Siksi ohipuhuminen, olkiukkojen rakentaminen ja vahvat tunteet ovat arkipäivää. Toki myös tieteensosiologiset syyt ja omien asemien puolustaminen tieteen kentällä voivat olla merkittävä tekijä välillä hyvinkin railakkaassa keskustelussa. Mitä enemmän MMT:n vaikutus on alkanut näkyä poliittisessa keskustelussa, sitä enemmän myös poliittiset valtasuhteet ja valtakamppailut ovat alkaneet vaikuttaa tähän keskusteluun. Nämä mainitut ovat melko yleisiä mekanismeja tieteellisten kiistojen taustalla, joten mitään kovin poikkeuksellista MMT tuskin on joutunut kohtaamaan. Sen murtautumista erityisesti talouspolitiikan kentälle vastustuksesta huolimatta voidaan pitää oikeastaan suurena menestyksenä.

Julkiset alijäämät, julkiset alijäämät, julkiset alijäämät

Kun laatii johdantokurssia MMT:hen on varmasti luontevinta aloittaa aiheen käsittely alijäämistä ja nimenomaan julkisista (budjetti)alijäämistä. Kuten yhden johtavan yhdysvaltalaisen MMT-tutkijan Stephanie Keltonin bestseller kirjan nimi The Deficit Myth kertoo, alijäämillä ja niiden tulkinnalla on keskeinen rooli modernissa rahateoriassa. Ja ennen kuin menee syvemmälle siihen, miten MMT:n kautta alijäämiä voidaan tulkita, voi olla perusteltua katsoa sitä, miten alijäämiä käsitellään valtavirtaisessa taloustieteessä. Näin tehdään myös tässä kurssissa.

Jos uusklassista koulukuntaa edustavalta ekonomistilta kysytään, miksi budjettialijäämät voivat olla haitallisia, hän todennäköisesti alkaa puhua koroista ja investoinneista. Tavanomaisessa taloustieteen narratiivissa valtiot ensin verottavat kansalaisia ja käyttävät sitten kertyneitä tuottoja voidakseen hankkia resursseja (kuten työvoimaa) ja tuottaakseen palveluja (kuten koulutuksen ja terveydenhuollon). Voidakseen rahoittaa loput kustannuksistaan ​​valtio lainaa rahaa markkinoilta laskemalla liikkeelle joukkovelkakirjoja, joita sijoittajat voivat ostaa ja saada sijoitukselleen tuottoa koron muodossa.

Kutsutaan valtavirran taloustietelijöitä sitten uusklassikoiksi, valtavirran taloustietelijöiksi tai vain taloustietelijöiksi, edellä esitetty tulkinta heidän ajattelustaan lienee varsin ennustevoimainen. Jos halutaan olla viittauksessa tarkkoja, voitaisiin oikeastaan sanoa, että taloustieteilijät tulkitsevat asiaa (eli julkisen sektorin alijäämiä) makrotaloustieteen lainattavien varojen teorian avulla. Kirjoitin tästä lyhyen tekstin viime viikolla, mikä saattaa osaltaan auttaa lukijaa seuraavien kohtien tulkitsemisessa.

Valtio tai laajemmin julkinen sektori tarvitsee lainattavien varojen ajattelussa jossain muualla synnytettyjä ”varoja” kuluttaakseen ja kanavat hankkia näitä ovat verotus sekä yksityisiltä toimijoilta lainaaminen. Hetkellisesti valtio voi käyttää eräänlaisina pseudovaroina myös painamaansa rahaa, joten lainaamisen ja verottamisen ei tarvitse ajallisesti välttämättä edeltää kuluttamista. Joka tapauksessa valtion on nopeasti kerättävä pois yksityisiä varoja, jotta ei synny taloudellisia ongelmia.

Verotus tuhoaa yksityisten toimijoiden tuloja ja siten vaikuttaa negatiivisesti yksityiseen talouteen, vaikka valtio kulutuksella palauttaisikin keräämänsä tulot kiertoon. Ongelmaa on usein käsitteellistetty niin sanotulla marginal cost of public funds -ajatuksella, jossa julkisen talouden kustannus syntyy sen tuottamista allokaatio-ongelmista. Tasapainotettu julkinen talouskin on tässä valossa huono idea. Voitaisiinkin ajatella, että kuitatakseen tämän pelkällä taloudellisella olemassaolollaan luomansa kustannuksen valtio voisi aina kuluttaa enemmän kuin se tienaa ja siten kompensoida verotuksen aiheuttamat haitat yksityisille toimijoille. Tässä juuri lainattavien varojen teorian osoittama rajoite iskee vastaan:

Tällaisilla [valtion] lainoilla on kuitenkin eräs merkittävä haittavaikutus. Valtion budjettivaje ja joukkovelkakirjojen myyminen lisäävät lainojen kysyntää markkinoilla, joilta myös yksityishenkilöt ja yritykset hakevat rahoitusta. Kysynnän nousu puolestaan vaikuttaa lainojen hintaan, eli nostaa niiden korkoa. Korkeampi korkotaso koskee paitsi valtiota, myös yrityksiä ja yksityishenkilöitä, mikä tarkoittaa, että entistä harvemmalla kotitaloudella on varaa esimerkiksi asuntolainaan ja entistä harvemmalla yrityksellä on mahdollisuuksia investoida uusiin tuotantolaitoksiin. Tämän seurauksena talouskasvu hidastuu. Uusklassisessa taloustieteessä ilmiötä kutsutaan syrjäytysvaikutukseksi (”crowding out”).

Eli kun valtio hakee lainaa lainattavien varojen markkinalta, se kilpailee olemassa olevista varoista kaikkien muiden taloudellisten toimijoiden kanssa. Kysynnän ja tarjonnan rautaisten lakien mukaan lisääntyvä kysyntä suhteessa kiinteään tarjontaan johtaa lainojen hintojen eli korkotason nousuun. Kun yksityisten toimijoiden kulutus ja investoinnit oletetaan edelleen korkojoustaviksi siten, että korkeampi korko jarruttaa kulutus- ja investointihaluja, julkinen kulutus alkaa syrjäyttää yksityistä. Näin ollen kokonaistaloudellinen lopputulos ei alijäämäisen julkisen kulutuksen myötä pidemmän päälle parane, vaikka hetkellisesti julkisen kulutuksen lisääminen voikin auttaa varsinkin, jos yksityinen lainojen kysyntä on jostain rakenteellisesta syystä vähentynyt.

Mitä korkeammaksi julkiset alijäämät kasvavat, sitä korkeammaksi korkotaso nousee ja sitä suuremman osan varoista ja myös taloudellisesta toiminnasta (koska yksityinen toimeliaisuus vähenee) julkinen sektori kaappaa. Tämä tietysti lisää allokaatio-ongelmia, mutta tuo lopulta vastaan vieläkin suuremman ongelman: maksukyvyttömyyden.

Jos tilanne äityy todella pahaksi ja valtiolla on vaikeuksia selviytyä korkomaksuistaan, sillä on valtavirran taloustieteen mukaan valittavanaan vain huonoja vaihtoehtoja: korkotason pakottaminen matalammaksi sääntelyllä, ”rahan painaminen”, joka vie kohti hyperinflaatiota tai velan jättäminen maksamatta, jolloin luotonantajat eivät saa kaikkia rahojaan takaisin. Tämä taas nostaa korkotasoa tulevaisuudessa, koska sijoittajat siirtävät riskin maksujen laiminlyönnistä lainojen hintoihin.

Kommentoimatta tässä sen enempää mahdollisia maksukyvyttömyyden muotoja ja siihen johtavia kehityskulkuja, lainattavien varojen teoriaan nojaavassa katsannossa julkisen sektorin alijäämiin liittyy aina uhkakuvia, eikä juuri koskaan mitään positiivista – lyhyen aikavälin suhdannepolitiikkaa lukuun ottamatta.

Ehkä loppuun vielä yksi mielestäni keskeinen huomio. Kun lainattavien varojen teoriassa puhutaan ”varoista”, niillä viitataan johonkin reaaliseen eli sellaiseen, mitä taloudelliset toimijat ovat hyödykemarkkinoille kulutettavaksi tuottaneet. Rahoitustoimet, joita todellisuuden taloudessa todistamme, ovat siis oikeastaan vain reaalituotoksen jakamista eri toimijoiden kesken. Velka on näin ollen hyödykevelkaa ja juuri tapahtuneet tuotantovirrat määrittävät lainattavien varojen tarjonnan. Olen avannut tätä näkökulmaa aiemmin pitkällisesti Raha ja talous -blogin tekstissä, joka myös saattaa auttaa lukijaa edellä kuvatun ymmärtämisessä. Samassa tekstissä esittelin myös niin sanottua raha-analyysia, joka nähdäkseni vastaa melko paljon MMT:n makrotaloudellista näkökulmaa. 

Yhteenvetoa

On hienoa, että Jarno Lehtolalla on ollut aikaa tuottaa kaikkien halukkaiden luettavaksi peruskurssi modernista rahateoriasta suomen kielellä. Minut ainakin jo ensimmäinen osa kurssia innoitti laajahkoon kommentointiin. Tästä on hyvä jatkaa seuraaviin osiin ja varsinaisesti modernin rahateorian sisältöihin. Yritämme saada jakson ja kommentin ulos jatkossa kahden viikon välein. Pysykää kanavilla!