MMT-kurssin kommentointia, osa II

MMT-kurssi jatkuu, samoin sen kommentointi.

Aloitimme kaksi viikkoa sitten Jarno Lehtolan kanssa yhteistyön MMT:n eli modernin rahateorian esittelemiseksi suomalaiselle yleisölle. Työnjako on se, että Jarno kirjoittaa eetteriin tiivistä johdatuskurssia MMT:stä ja minä puolestani kommentoin kurssin sisältöjä sitä mukaa, kun niitä julkaistaan. Lupasimme noudattaa noin kahden viikon julkaisuväliä ja ainakin ensimmäinen jatko-osa saatiin puristettua tähän aikaikkunaan.

Suosittelemme kurssin läpikäymiseksi seuraavanlaista kaavaa:

1.      Lue Jarnon teksti kokonaisuudessaan

2.      Lue Jussin kommenttiteksti

3.      Lue uudestaan Jarnon teksti ja sisäistä sen sanoma.

4.      Jää odottamaan verkkokurssin seuraavaa osaa.

Kurssin toisessa osassa siirrytään asian ytimeen eli modernin rahateorian keskeisten prinsiippien esittelyyn. Keskiössä on MMT:n suhtautuminen valtion budjettialijäämiin, mutta tämän kysymyksen ympäriltä päästään moniin muihinkin teorian ymmärtämisen kannalta tärkeisiin kohtiin käsiksi. Tämän pidemmittä puheitta hypätään itse asiaan.

MMT ja raha

Kurssin ensimmäisessä osassa luotiin pohjaa MMT:n perusteiden kuvaamiselle käsittelemällä niin kutsuttua lainattavien varojen teoriaa, johon valtavirtainen makrotaloustiede edelleen monilta keskeisiltä osiltaan nojaa. Lukija varmaankin jo ounastelee, että moderni rahateoria jollain tavalla eroaa tästä vaikutusvaltaisesta teoriasta. Ja juuri näinhän asia on.

Nähdäkseni on tärkeä ymmärtää, että MMT edustaa aivan toista talousteoreettista perinnettä kuin lainattavien varojen teoria. Se kuuluu niin sanottuihin ”tuotannon rahateorioihin”, jotka jäsentävät taloudellisen todellisuuden rahataloutena, jossa rahalla on itsenäinen, tarpeellinen ja järjestelmän dynamiikkojen kannalta autonominen rooli. Lainattavien varojen teoria puolestaan kuvaa taloutta reaalisen vaihdannan todellisuutena, jossa kaikki päätökset liittyvät jonkinlaiseen reaalihyödykkeiden vaihdantaan eri markkinoilla. Tässä katsannossa rahalla ei ole autonomista roolia, vaan lopulta kaikki taloudellinen palautuu ihmisten kykyyn ja haluun toteuttaa reaalivaihdantaa – toki raha voi ”sujuvoittaa” tätä prosessia, mutta se ei koskaan määrittele sitä eikä aseta vaihdannalle reunaehtoja. On luonnollista, että näiden fundamentalisten lähtökohtaerojen vuoksi kyseisille suuntauksille on kehittynyt myös erilaiset teoriat rahasta, joista Jarno aloittaa oman MMT-tarkastelunsa.

MMT:n analyysi valtion budjettialijäämistä lähtee liikkeelle siitä, että rahan määrä taloudessa on endogeeninen muuttuja, siinä missä uusklassisen taloustieteen näkemyksessä rahan määrä määrittyy eksogeenisesti. Jälkimmäisen näkemyksen mukaan markkinoilla on tarjolla rajallinen määrä lainattavia varoja, joista yksityiset yritykset ja valtiot kilpailevat. Rahamäärän muuttuessa endogeenisesti taas pankkien myöntämät lainat luovat uutta rahaa markkinoille aina sen kulloisenkin kysynnän mukaisesti, eli valtiot ja yritykset eivät kilpaile rajallisesta määrästä lainattavia varoja. Tällöin valtion liikkeelle laskemat joukkovelkakirjalainat eivät vaikuta korkotasoon uusklassisen näkemyksen esittämällä tavalla, jota käsittelimme kurssin ensimmäisessä osassa.

Viime vuosina on käyty paljon akateemista keskustelua siitä, mikä on keskuspankin rooli rahanluonnissa ja rahajärjestelmässä laajemmin. Jälkikeynesiläinen kanta on ollut jo 1980-luvulta asti, jolloin monetaristisesti ajateltiin rahan määrän kontrolloinnin johtavan rahapolitiikassa hyvään lopputulokseen, että tämä todennäköisesti johtaa ongelmiin. Monetarismi henkilöityy usein Milton Friedmaniin ja muihin Chicagon koulukunnan taloustieteilijöihin, jotka 1960-luvulta asti pyörittelivät ajatusta siitä, että finanssipolitiikan sijaan talouden suhdanneheilahtelut sekä inflaatio saataisiin paremmin kuriin rahapolitiikan välinein. Muun muassa Friedman kannatti rahapolitiikassa tiukkaa rahan määrän targetointia keskuspankkirahan tarjonnasta lähtien.

Muun muassa Nicholas Kaldor, Basil Moore, Victoria Chick ja Sheila Dow ovat olleet monetarismille vaihtoehtoisen näkökulman johtavia teoreetikoita ja tutkijoita. Perusajatus jälkikeynesiläisessä monetarismin kritiikissä oli se, että nykymuotoisessa rahataloudessa liikepankit myöntävät rahoitusta arvioimalla asiakkaidensa luottokelpoisuuden. Jos takaisinmaksukykyä löytyy (tai oikeastaan uskotaan löytyvän), luottosopimus solmitaan ja pankki sitoutuu selvittämään asiakkaansa maksuja velkasumman verran.

Pankit toimivat keskuspankin takaamassa maksujärjestelmässä, jossa maksut viimekädessä selvitetään keskuspankkirahalla ja keskuspankin tileillä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jostain pankista syntyy rahasiirtoja (talletuksia) enemmän toisiin pankkeihin kuin niistä siihen, se joutuu rahoittamaan alijäämänsä keskuspankista lainaamalla tai muista pankeista reservejä eli keskuspankkirahaa hankkimalla. Tällaiset tilanteet synnyttävät keskuspankkirahan kysyntää, johon keskuspankki puolestaan joutuu vastaamaan. Mikäli sillä on ohjauskorkotavoite, se ei voi muuta kuin lisätä rahan määrää kysynnän kasvaessa, jotta rahan hinta (korko) ei pääse nousemaan. Tällä tavalla sekä liikepankkien luottojen tarjonta, että keskuspankkirahan tarjonta ovat taloudessa endogeenisia eli riippuvat taloudellisten toimijoiden lainaamishalukkuudesta ja liikepankkien halusta tyydyttää tämä kysyntä.

Monetarismissa rahanluonti ja keskuspankkirahan tarjonta ajateltiin eksogeenisena. Toisin sanoen reaalitalous ja rahatalous jaettiin eri lokeroihin, joissa ensimmäinen määräsi tuotannon tahdin ja jälkimmäisen piti luoda tähän tahtiin sopiva määrä rahaa talouteen. Tästä tietysti ajatukset on helppo siirtää rahan kvantiteettiteoriaan. Jos edellä mainitussa tempussa epäonnistuttiin, oli seurauksena joko inflaatio tai deflaatio riippuen siitä, oliko rahaa liikkeellä liikaa vai liian vähän. Luotonlaajennuksen rahakerroinmalli on hyvä esimerkki siitä, miten rahan ajateltiin syntyvän tässä katsannossa. Ensin keskuspankki asettaa reservien määrän. Sitten liikepankit lainaavat reservejä eteenpäin kuitenkin pitäen aina reservivaatimuksen mukaisen siivun siitä itsellään, kunnes lainattavia reservejä ei enää ole ja luotonlaajennus lakkaa. Tässä teknisessäkin mielessä raha on taloudessa eksogeenista niin, että keskuspankki voi käytännössä päättää luottojen määrän taloudessa.

Vaikka monetarismin valtakauden jälkeen rahakerroinmalli on valtavirtaisessa makrokatsannossa hylätty, ja nykyään uuden konsensuksen makroteoriassakin keskuspankin rahan tarjonta ymmärretään teknisesti endogeenisena (koska keskuspankki targetoi korkoa), rahanluonti on yhä eksogeenista taloudelle siten, että keskuspankin tehtävänä ajatellaan olevan ohjauskoron ja talouden yleisen korkotason tähtääminen lainattavien varojen markkinoiden luonnollisen koron tasolle. Reaalinen hyödykevaihdantatalous on siis tässä ajattelussa edelleen määräävä talouden ala ja rahatalouden pitää pelata sen ehdoilla. Käytännössä niin, että todellinen korkotaso (havaitsemamme rahakorko) ajaa pankkien myöntämien ja yleisön kysymien lainojen määrän tasolle, joka vastaa reaalisten lainattavien varojen markkinan tilannetta. Jos korko on liian matala, syntyy inflaatiota, jos liian korkea, on vaarana deflatorinen kehitys.

Jos raha on nykymuotoisessa rahataloudessa endogeenista jälkikeynesiläisten kuvaamalla tavalla, siitä todellakin seuraa se, ettei lainojen kysynnän nousu automaattisesti nosta korkotasoa todellisuuden taloudessa. Korkojen asettaminen on aina keskuspankin politiikkapäätös. Koska keskuspankki voi luoda reservejä tyhjästä, se pystyy vastaamaan kasvavaan keskuspankkirahan kysyntään ilman, että rahakoron tarvitsee nousta. Näin todellisuuden rahatalous keskuspankkeineen ja liikepankkeineen ei ainakaan toimi lainattavien varojen mallin mukaan. Toinen kysymys on sitten se, onko jossain kuitenkin olemassa havaitsematon lainattavien varojen markkina, joka todella pakottaa keskuspankit kaikkina aikoina asettamaan korot hyödykevaihdannan lainalaisuuksien määrittämälle tasolle.

MMT:n mukaan tällaista markkinaa ei ole, vaan talouden dynamiikat ovat kaikkinensa havaittavia. Siten esimerkiksi inflaatio on paljon monimutkaisempi kysymys, kuin miten lainattavien varojen teoria sen esittää. Keskeistä edellisessä kuvauksessa ja lainauksessa on kuitenkin se havainto, että todellisuuden taloudessa julkiset alijäämät ja valtion lainaamisen lisääntyminen eivät automaattisesti nosta korkotasoa. Tämän valtavirtaisempikin makroajattelu nykyään vahvistaa.

MMT ja valtion maksukyvyttömyys

Seuraava vaihe MMT:ssä onkin todeta, että rahapoliittisesti suvereeni valtio voi oikeastaan ajautua maksukyvyttömyyteen.

Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei myöskään voi ajautua maksukyvyttömyyteen, sillä se on ainoa taho, joka voi laillisesti luoda uutta rahaa. Valtiolla on toisin sanoen lain turvaama monopoli rahan luontiin.

Kuten muistamme kurssin edellisestä osasta, rahapoliittisesti suvereeni valtio laskee liikkeelle omaa valuuttaa, on velkaantunut pääasiassa omassa valuutassaan ja sen valuutalla on kelluva valuuttakurssi. Lopputulos on looginen: jos velat voidaan maksaa vain valtion valuutalla ja valtio on valuutan ainoa laillinen liikkeellelaskija, se pystyy aina suorittamaan erääntyvien velkakirjojen edellyttämät maksut. Tämä MMT:n tulema on tietysti talouspoliittisilta vaikutuksiltaan massiivinen ja kaiken ytimessä. Onhan valtion maksukyvyttömyyden uhka ollut keskeinen perustelu sille, miksi julkista taloutta pitää hoitaa tiukasti (sekä rahapoliittisesti suvereeneissa maissa että muissa).

Kysymystä on syytä kommentoida hieman enemmän, koska siihen tuntuu liittyvän paljon erilaisia väitteitä. Monesti kuulee sanottavan, että kyseinen lopputulos on triviaali, koska rahamääräisten velkojen hoitamiseen liittyvä maksukyvyttömyys on taloudellisesti merkityksetön kysymys. Nämä näkemykset nousevat tietenkin talouden reaalianalyysista, jota monetarismi ja uuden konsensuksen makroteoriakin edustavat. Niissä todellinen maksukyvyttömyys on reaalisen hyödykevaihdannan alueella tapahtuva tilanne, jossa aiemmin kulutuksesta pidättäytyneet toimijat (säästäjät) eivät enää suostu säästämiseen, vaan alkavat kuluttaa ja vaatia aiempien säästöjen takaisinmaksua (ks. lisää). Koska juuri kukaan ei taloudessa enää säästä, kulutus ylittää tuotantopotentiaalin rajat, syntyy inflaatiota ja lainattavien varojen mallin mukaan korot ampaisevat pilviin. Kaikki tämä siis tapahtuu kuvitteellisessa hyödykevaihdannan todellisuudessa, joka sitten heijastuu todellisuuden (raha)talouteen automaattisesti.

Eli vaikka todellisuuden rahatalouden puolella valtio ei voisikaan ajautua maksukyvyttömäksi eli kykenemättömäksi selvittämään erääntyviä velkojaan, reaalivaihdannan dynamiikat kuitenkin voivat pakottaa toisenlaisen maksukyvyttömyyden, joka tulee kiihtyvän inflaation (tai hyperinflaation) muodossa. Olemme kuitenkin todistaneet historiassa monia tapauksia, jolloin nimenomaan nimellinen maksukyky on tullut talouspoliittiseksi rajoitteeksi paljon ennen inflaatiorajoitetta eli jopa deflaation ja korkean työttömyyden olosuhteissa valtion rahoitushanat ovat menneet kiinni. Ongelmiin ovat joutuneet tietysti sellaiset valtiot, joilla ei rahapoliittista suvereniteettia ole ollut. Siksi kysymys rahapoliittisesta suvereniteetista ja valtion todellisesta maksukyvystä ovat talouspoliittisesti täysin keskeisiä. Tämä saa riittää tästä asiasta tällä erää, sillä siihen palataan tarkemmin kurssin kolmannessa jaksossa. Silloin käsitellään yksityiskohtaisesti inflaatiota MMT:ssä.

Miksi verot ja joukkovelkakirjat eivät rahoita valtion kulutusta?

Palataan siis takaisin valtion rahoituksen logiikkaan MMT:ssä. Sitä avaa hyvin seuraava lainaus:

Tästä seuraa, että valtio ei rahoita menojaan keräämällä veroja ja myymällä joukkovelkakirjoja, vaan luo uutta rahaa talouteen aina lisätessään julkisia menoja. Verotuksen kautta kerätty raha puolestaan poistuu talouden kierrosta.

Myös tämä näkemys on aiheuttanut viime vuosina paljon keskustelua, jonka lähteen olen itse paikallistanut ”rahoituksen” määritelmään. Siinä pitää erottaa toisistaan alkuperäinen rahoitus eli rahanluonti, joka liittyy selvitysjärjestelmän prosesseihin sekä tulovirtojen ja portfolioiden hallinta, joita myös usein arkikielessä rahoitukseksi kutsutaan. Tulovirtojen hallinta rahoituksena on tietysti verotusta ja portfolioiden hallinta rahoituksena joukkovelkakirjojen myyntiä yleisölle.

Valtio, joka hallitsee yhteiskunnan selvitysjärjestelmää, jonka valuutalla kaikki maksut viime kädessä selvitetään ja joka synnyttää tuota valuuttaa tyhjästä, ei edes pysty hankkimaan maksuihin käyttämäänsä valuuttaa muualta kuin itseltään (tai keskuspankiltaan). Vaikka kuinka kovasti haluttaisiin, nykymuotoisessa talousjärjestelmässä yksikään yksityinen toimija ei voi olla valuutan lähde. Kun tämän ajatuksen sisäistää, voi helpommin ymmärtää usein toistetun MMT:n väitteen, etteivät velkakirjamyynnit tai verotus oikeastaan rahoita valtion kulutusta.

Kun alkuperäinen rahoitus on tapahtunut, verotuksella ja joukkovelkakirjojen myynneillä voidaan kuitenkin ohjailla rahavirtoja ja hallita aiemmin syntyneitä rahavarantoja. Näillä toimilla voi olla merkittäviäkin taloudellisia vaikutuksia esimerkiksi korkotasoon, kokonaiskysyntään ja erilaisiin talouden kannustimiin. On varmaan vakiintuneita termejä kunnioittaen ihan perusteltua sanoa, että valtion rajoittaessa yksityisten tulojen kasvua verottamalla ja keräämällä valuuttaa takaisin itselleen korvaamalla sen joukkovelkakirjalla yleisön tileillä, se suorittaa rahoitusta. Analyyttisesti kannattaisi ehkä mieluummin puhua kuitenkin kysynnänsäätelystä tai portfolioiden hallinnasta, kuin rahoituksesta. Ehkä silloin tämä ikuisuusvääntökin verojen rahoittavuudesta loppuisi.

Toisaalta jos pohdintaa viedään oikein pitkälle, myös MMT:n mukaan verotuksella on keskeinen rooli rahapoliittisen suvereniteetin synnyttämisessä ja siten myös alkuperäisen rahoituksen synnyttäjänä. Verotus nimittäin luo valuutalle juuri sen kysynnän, minkä vuoksi se nousee viimekätiseksi selvitysvälineeksi.

Miksi valtio siis ylipäätään kerää veroja, jos niitä ei tarvita julkisten menojen rahoittamiseen? MMT:n mukaan tähän on kaksi keskeistä syytä. Ensinnäkin valuutan kysyntä syntyy tarpeesta maksaa valtion määräämät verot ja maksut kyseisessä valuutassa. Koska Suomen valtio kerää veroja euromääräisinä, eikä esimerkiksi dollareina tai bitcoineina, syntyy kansalaisille tarve saada haltuunsa tarvittava määrä eurovaluuttaa.

Nykyinen ja tuleva verovelka ovat siis lopulta syy sille, että valtion valuutta nousee niin sanotussa rahahierarkiassa kaikkien yksityisten velkarahojen yläpuolelle. Tämä on se chartalistinen perusajatus, josta MMT on lähtenyt kehittymään: koska kaikkien ihmisten pitää maksaa veronsa valtion valuutalla - nykyisin valtion hallitseman selvitysjärjestelmän sisällä - kaikilla on tarve hankkia valuuttaa käyttöönsä (ja päästä tuon selitysjärjestelmän asiakkaaksi). Jokaisessa rahapoliittisesti suvereenissa valtiossa selvitysjärjestelmä rakentuu valtion valuutan ympärille, koska sille on pysyvää ja ihmisten välisestä luottamuksesta riippumatonta kysyntää kaikkina aikoina. Kuten siinä humoristisessa kaskussa todetaan: ”mikään ei ole varmaa, paitsi kuolema ja verot”. Jos on vaikeuksia muistaa, mistä MMT:ssä lopulta olikaan kyse, kannattaa aina palata tuohon kaskuun.

Mutta sen jälkeen, kun hyväksytään verotuksen ”ikuisuus” ja sen seuraukset valtiorahalle rahahierarkiassa, verotukselle löytyy talouden ohjaamisessa paljon muitakin tehtäviä.

Toiseksi verotuksen avulla hallitaan inflaatiota. Poistamalla rahaa talouden kierrosta valtio estää hintoja nousemasta hallitsemattomasti. Verotuksen muina funktiona voidaan mainita vielä sen käyttäytymistä ja kulutusta ohjaava vaikutus sekä varallisuuserojen ja tätä kautta poliittisen vaikutusvallan tasaaminen.

Sama koskee myös velkakirjojen myyntiä, jolta modernissa rahateoriassa riistetään alkuperäisen rahoituksen funktio.

MMT:n näkemyksen mukaan myöskään valtion liikkeelle laskemat joukkolainat eivät ole välttämättömiä, vaan keskuspankki voisi yhtä hyvin luoda tarvittavan rahasumman myös ilman velkakirjojen myyntiä. Tällöin puhutaan suorasta keskuspankkirahoituksesta. Velkakirjojen myynnillä on merkitystä lähinnä korkotason sääntelyn instrumenttina: ne estävät korkotasoa putoamasta liian matalaksi. Pankkien reservivarannoille maksettava korko on hyvin alhainen, joten jos keskuspankki haluaa nostaa korkotasoa, se voi myydä pankeille velkakirjoja, joille maksettava korko on korkeampi kuin reservivarannoille. Tämä puolestaan nostaa yleistä korkotasoa. Vuosien 2008-2009 globaalin finanssikriisin jälkeen monet keskuspankit tosin ovat vain maksaneet ylimääräisille reservivarannoille korkeampaa korkoa, mikä tekee velkakirjojen liikkeellelaskusta turhaa. Näin on menetellyt esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankki Federal Reserve.

Joukkovelkakirjojen myynnit (ja ostot) ovat todellisuudessa puhtaasti rahapoliittinen toimenpide, minkä sisäistämiseen edellä esitelty portfolionäkökulma tietenkin jo lukijaa ohjasikin. Mitä enemmän valtio luo selvitysjärjestelmään likviditeettiä eli käytännössä reservejä eli keskuspankkirahaa, sitä alemmaksi tuon rahan hinta laskee, ellei kysyntä vastaavasti kasva. Kyseessä on siis ihan perinteinen markkinalogiikka – tällä kertaa keskuspankkirahamarkkinan logiikka. Menemättä tässä syvällisemmin rahapolitiikan mekanismeihin riittää, että lukija ymmärtää perusajatuksen: myymällä velkakirjan yleisölle valuuttaa vastaan valtio imee rahaa takaisin pankkijärjestelmästä, minkä seurauksena pankkijärjestelmään jäljelle jäävän keskuspankkirahan hinta eli lyhyt korko nousee. Sama pätee tietenkin myös toisinpäin.

Globaalin finanssikriisin jälkeen rahapolitiikan mekanismit ovat kuitenkin muuttuneet siten, että yleisölle on tarjottu valtavasti likviditeettiä (velkakirjoja on ostettu keskuspankin taseeseen), minkä seurauksena korot painuivat nollaan. Koska keskuspankit kuitenkin halusivat pitää korko-ohjauksen käsissään, ne alkoivat maksaa reserveille eli pankkien haltuun päätyneelle keskuspankkirahalle korkoa yliyön talletuksista. Säätelemällä tätä korkoa keskuspankki asettaa ohjauskorkonsa nykyisessä ylilikviditeetin tilanteessa.

Keskuspankki koordinoi toimensa yhteistyössä valtiovarainministeriön kanssa, joka yleensä laskee liikkeeseen uusia joukkolainoja samassa tahdissa alijäämän kasvun kanssa. Keskeinen lopputulema tästä kaikesta on se, että MMT:n mukaan rahapoliittisesti suvereenin valtion kannalta ei normaalioloissa ole ongelma verottaa vähemmän kuin se käyttää rahaa ja tarvittaessa laskea samalla liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja. Valtion talouden alijäämien pääasiallinen rajoite ei ole fiskaalinen, vaan reaalisten resurssien saatavuus ja inflaatio, joka esimerkiksi euroalueella on jo pitkään pysynyt pikemminkin liian matalana kuin liian korkeana. Valtio kykenee aina hankkimaan ja ottamaan käyttöön kaikki sen omassa valuutassa hinnoitellut vapaana olevat resurssit, mukaan lukien kaiken vapaana olevan työvoiman.

Koska valtion alijäämäinen kulutus lisää rahan määrää taloudessa, se heiluttaa korkotasoa aina silloin, kun suuria kulutukseen liittyviä maksueriä selvitetään (nykyisessä ylilikviditeetin tilanteessa hiukan vähemmän). Siksi keskuspankki ja valtiokonttori ovat Yhdysvalloissakin koordinoineet tiiviisti velkakirjojen myyntejä. Kyseessä on kuitenkin ollut rahapoliittinen toimenpide, ei rahoituksellinen toimenpide. Sanotaan se vielä kerran: alijäämäisen kulutuksen rahoitus ei ole rahapoliittisesti suvereenille valtiolle koskaan talouspoliittinen ongelma, vaan rajoitteet talouspolitiikalle tulevat muualta. Näihin rajoitteisiin palataan tarkemmin kurssin seuraavassa osassa. Vielä kuitenkin yksi näkökulma julkisiin alijäämiin on syytä käsitellä.

MMT ja sektoritaseet

MMT:ssä hyödynnetään alijäämien tarkastelussa brittiläisen taloustieteilijän Wynne Godleyn kehittämää ns. sektoritaseiden analyysia. Godleyn mukaan julkisen talouden alijäämät ovat useimmiten välttämättömiä yksityissektorin varallisuuden kasvattamiseksi (poikkeuksena vaihtotaseeltaan voimakkaasti ylijäämäiset valtiot, kuten Saksa). Kansantalouden tilinpidon tarkastelussa valtion alijäämä on sama kuin yksityisen sektorin – yritysten ja kotitalouksien – ja/tai ulkomaisen sektorin varallisuuden kasvu. Mitchell, Wray ja Watts (2019) esittävätkin, että kehittyneissä talouksissa vakavat taloudelliset taantumat seuraavat yleensä aikaa, jolloin julkinen sektori on ylijäämäinen ja yksityinen sektori voimakkaasti alijäämäinen.

Pitkällä aikavälillä ainoa kestävä vaihtoehto on yksityisen kotimaisen sektorin ylijäämä. Niin kauan kuin valtion vaihtotase muiden valtioiden kanssa on alijäämäinen, on myös valtion budjetin oltava alijäämäinen. Tämä ei syrjäytä yksityisen sektorin investointeja, vaan päinvastoin mahdollistaa ne.

Sektoritasetarkastelu muistuttaa siitä makrotaloudellisesta tosiasiasta, että rahataloudessa jonkun velka on aina jonkun toisen saatava eli rahavarallisuutta. Ihan samalla tavalla kuin jokaisella transaktiolla on sekä ostaja että myyjä ja jokaisessa transaktiossa jonkun rahavarat kasvavat ja jonkun toisen pienenevät. MMT:n keskeinen väite sektoritaseiden näkökulmasta on se, että talous on kestävämmällä pohjalla, jos alijäämät kertyvät julkiselle sektorille kuin jos ne kertyvät yksityiselle sektorille. Perusajatus lienee se, että koska valtiolla on leveämmät rahoitushartiat ja varsinkin rahapoliittisesti suvereenilla valtiolla on sellaiset, niin velkaantumisen taakka kannattaa jakaa juuri kyseisellä tavalla. Velkaantuneet ja rahoitusvaikeuksien kanssa painivat kotitaloudet ja yritykset voivat nopeasti menettää investointihalukkuutensa, mutta julkinen sektori voi pitää kysynnän ja investoinnit vakaana alijäämistä huolimatta. On huomattava, että yksityisen sektorin näkökulmasta julkinen alijäämä on sinälläänkin kokonaiskysyntää lisäävä taloustoimi (eli autonominen kysyntäerä) ja se vertautuu yksityiseen investointiin, joka synnyttää tuloja tänään ja ostettavia hyödykkeitä vasta tulevaisuudessa. Tällä tavalla julkiset alijäämät ovat MMT:n näkemyksen mukaan rahataloutta rakenteellisesti vakauttava tekijä.

Reaalianalyysissa usein ajatellaan, että kertyvät julkiset alijäämät kuitenkin heikentävät yksityisten toimijoiden kulutus- ja investointihaluja, koska nämä näkevät tulevaisuudessa kasvavan verotaakan. Tämä niin sanottu ricardolainen ekvivalenssi onkin ollut varsin vaikutusvaltainen näkemys viime vuosikymmeninä, ja varmaan on sitä jossain määrin jatkossakin. Lopulta onkin empiirinen kysymys, kumpi tilanne on suotuisampi taloudelliselle kehitykselle (oletuksena että vaihtotase on tasapainossa), suuret yksityiset alijäämät vai suuret julkiset alijäämät. Jompikumpi meillä joka tapauksessa on, ellei talouden reaalinen ja nimellinen kilpailukyky mahdollista suuria vaihtotaseen ylijäämiä (kuten vaikka Ruotsissa), jolloin alijäämäpaine siirtyy yhdestä kansantaloudesta muiden kansantalouksien kestettäväksi.

Yhteenvetoa

MMT-kurssin toinen osa, jossa käytiin kiinni modernin rahateorian peruskysymysiin, innoitti minut varsin laaja-alaisiin pohdintoihin. Toivottavasti ne auttavat avaamaan MMT:n peruslähtökohtia Jarnon kurssimateriaalin tukena. Mielestäni tässä osassa ja siihen kirjoittamassani kommentissa on noussut esiin monia hyvin kiinnostavia kysymyksiä, argumentteja ja tosiasioita, joiden ymmärtäminen on keskeistä MMT:n sisäistämisen kannalta. Ja miksei myös sitä kohtaan esitetyn kritiikin ymmärtämisen kannalta.

Palataan asiaan seuraavan jakson kanssa taas parin viikon päästä!