Perjantaikirje: Rahan kvantiteettiteoria ja lainattavien varojen markkinoiden käyrät

Makrotalousteoreettinen ajattelu kehittyy hitaasti

Taas alkaa olla yksi koronakeväinen viikko pulkassa ja on Keskuspankkikapitalismi-perjantaikirjeen aika. Erilaisia kirjoitustoiveita satelee tasaista tahtia ja tänään vastaan taas yhteen niistä. Lisäksi kommentoin edellisen julkaisuni aikaansaamaa keskustelua lyhyesti.

Aloitin uutiskirjeen sattumalta samoihin aikoihin kuin Helsingin Sanomat lanseerasi uuden talousliitteensä HS Vision. Kun liikumme samoilla apajilla, ei ole ollut yllättävää, että olen muutaman kerran kirjoittanut julkaisun jotain Vision juttua kommentoiden. Tällä viikolla sain pyynnön käsitellä Hesarissa viime viikon torstaina julkaistua juttua, joka käsitteli taloustieteen nykytilaa. Jutun oli kirjoittanut Tuomas Niskakangas ja siinä haastateltiin neljää miesekonomistia erilaisista taloustieteeseen liittyvistä kysymyksistä.

Päätin rajata tarkastelun yhteen makrotalousteoreettisesti kiinnostavaan kysymykseen eli klassiseen rahan kvantiteettiteoriaan. Sitä jutussa kommentoi professori Matti Pohjola. Minulle juuri tuo osio artikkelissa herätti kaikkein eniten ajatuksia.

Toimiiko rahan kvantiteettiteoria?

Rahan kvantiteettiteoria on vuosisatoja vanha teoria, joka ottaa kantaa ennen kaikkea rahan määrän ja hintatason kehityksen väliseen suhteeseen. Keskeiset brittiläiset filosofit David Humesta lähtien ovat käsitelleet teoriaa tuotannossaan ja taloustieteen syntymisen jälkeen kvantiteettiteoria on jatkanut eloaan tämän nuoren ja villin tieteenalan sisällä.

Erilaisia muotoiluja kvantiteettiteoriasta ovat esittäneet muun muassa Ison-Britannian Cambridgen taloustietelijät Alfred Marshallin johdolla, yhdysvaltalainen Irving Fisher ja itävaltalainen Ludwig von Mises. Ehkä tunnetuin asian formalisointi on Irving Fisheriltä

M * V = P * Q,

missä M on rahavarannon koko (rahan määrä), V on rahan kiertonopeus, P on hintataso ja Q reaalisen tuotannon (arvonlisäyksen) määrä. Kuten tarkkaavaiset lukijat havaitsevat, kyseessä ei vielä ole varsinainen teoria, vaan niin sanottu kvantiteettiyhtälö, jonka pitäisi olla aina tosi. Teoria siitä saadaan vasta sitten, kun eri muuttujista ja niiden välisistä suhteista tehdään lisäoletuksia.

Yleensä nämä oletukset ovat seuraavat: V eli rahan kiertonopeus sekä Q eli tuotannon määrä ovat vakioita, M eksogeeninen muuttuja ja P endogeeninen eli edellisten perusteella määräytyvä muuttuja. Silloin päästään siihen laajasti ymmärrettyyn lopputulokseen, että rahamäärän kasvattamisesta seuraa aina väistämättä hintatason nousu ja inflaatio. Näin yhtälöstä on tullut teoria!

Kun koronakriisin aikana ja sitä ennen keskuspankit ovat arvopapereiden osto-ohjelmien kautta lisänneet keskuspankkirahan määrää taloudessa ja valtioiden alijäämät ovat kasvattaneet yksityisten toimijoiden rahoitusvarallisuutta, on lopputuloksena ollut kaikenlainen ”rahan määrän” kasvu. Ja valtavan nopea kasvu. Kun tämä ei ole edellä kuvatun kvantiteettiteorian mukaisesti johtanut inflaation kiihtymiseen, kysyykin HS Visio Matti Pohjolalta varsin tärkeän kysymyksen: miksi ihmeessä ei ole?

Pohjolan vastaus on todella mielenkiintoinen. Ensinnäkin hän toteaa, ettei edellä esitetty kvantiteettiteoria pidä kaikkina aikoina paikkaansa, sillä rahan kiertonopeus ei välttämättä ole vakio. Hän sanoo myös, että pitkään aikaan vanhaa teoriaa ei ole siksi edes opetettu. Lopuksi hän kuitenkin sanoo, että nyt viimein näyttää siltä, että huikeasti kasvanut rahan määrä M alkaa johtaa inflaatioon eli P:n kasvuun, kuten alkuperäinen teoria kuvaa. Yhteenvetona jutussa todetaan, että ”kvantiteettiteoria, jonka mukaan rahan määrä ohjaa inflaatiota, on yhä voimissaan.”

Sekavaa? Ehkäpä. Yritän selventää. Tulkitsen itse asiaa niin, että Pohjola tarkoittaa kvantiteettiyhtälön olevan edelleen ja kaikkina aikoina mielekäs makrotaloustarkastelun kehikko. Rahan kvantiteettiteoria voi kuitenkin vaihdella riippuen siitä, pidetäänkö esimerkiksi rahan kiertonopeutta V luonnollisena ja muuttumattomana vakiona vai historiallisessa ajassa vaihtelevana olosuhteista riippuvaisena vakiona. Sillä tavoin teoria on joustava, eikä sinällään pakota taloustieteilijää yhden totuuden vangiksi, jos todellisuus ei näytä vastaavan teoriaa. Ehkä tämä ajatus sisältyy myös artikkelin otsikkoon, joka on ”[t]iede ilman totuuksia”.

Kuten monella makrotaloustieteilijällä, myös minulla on ollut omat hankaluuteni kvantiteettiyhtälön ja teorian kanssa. Listaanpa ne tähän mahdollisia jatkotekstejä silmällä pitäen:

1. Siinä varanto-, virta- ja vakiosuureet menevät omituisella tavalla sekaisin, eikä ole heti ilmeistä, että molemmilla puolilla yhtälöä päädytään edes samaan mittayksikköön. Näin kuitenkin saattaa olla.

2. Mikä ihme konkreettisesti ja todellisuudessa on rahan kiertonopeus? Jotta sellainen on, raha kaiketi pitää ymmärtää jonkinlaisena kädestä käteen kiertävänä välineenä, mikä ei välttämättä modernissa velkarahajärjestelmässä ole ihan helppoa. Ehkä kuitenkin mahdollista?

3. Miten rahan kiertonopeutta voidaan empiirisesti mitata? Tähän en ole keksinyt toistaiseksi mitään vastausta, eikä käsittääkseni ole kukaan muukaan. Kvantiteettiyhtälön kirjoittaminen muotoon V = (P * Q) / M:llä on tietysti yleinen tapa tehdä temppu, mutta johtaa nähdäkseni tautologiaan. Jos V on vielä autonominen ja ajassa muuttuva muuttuja, on entistä tärkeämpää pystyä mittaamaan sitä suoraan.

4. Jos V:tä ei pystytä mittaamaan suoraan, miten voimme tietää, että rahan kiertonopeus on viime vuosina hidastunut. Eli mistä voimme päätellä, että kvantiteettiteoriaa on pitänyt muuttaa kiertonopeuden vakioisuuden osalta? Voiko sittenkin olla niin, että edes koko kvantiteettiyhtälössä ei ole mitään mieltä? Tähänkään emme tietysti saa vastausta, ennen kuin pystymme mittaamaan V:tä suoraan (kuten muita yhtälön muuttujia).

5. Jos talousteoriassa hinnat määräytyvät yleisesti kysynnän ja tarjonnan mukaan markkinoilla, miten ihmeessä sitten makrotasolla hintatason määrääkin yhtäkkiä rahan kvantiteettiteorian mukainen mekanismi? Kumpaan selitykseen meidän pitäisi nojata? Onko kokonaisuus sittenkin jotain muuta kuin osiensa summa? Tätä tietysti pohdiskeli John Maynard Keyneskin pääteoksessaan General Theory.

Lainattavien varojen teoriaa säästämisestä ja investoinneista käsin

Edellinen julkaisuni käsitteli institutionaalisen poliittisen talouden analyysin “keskuspankkikapitalismin” ja lainattavien varojen teorian mukaisen katsannon “negatiivisen luonnollisen reaalikoron” välistä suhdetta. Siitä seurasi lyhyt mutta kiinnostava Twitter-keskustelu erityisesti professori Niku Määttäsen ja Suomen Pankin pitkän linjan asiantuntijan Juha Tarkan välillä. Muutamalla lyhyellä viestillä viime vuosien lainattavien varojen teorian lähtökohdista käyty makrokeskustelu tuli esiteltyä.

Tarkka tarttui Määttäsen ajatukseen siitä, että luonnollisen reaalikoron alentuminen on ollut seurausta ennen kaikkea säästämishalukkuuden kasvusta. Hänen mielestään mielekkäämpää voisi olla ajatella, että pikemminkin investointihalukkuus on viime vuosina laskenut. Ei Määttänenkään lopulta pitänyt tätä ajatusta yhtään hullumpana. Kysymys on käytännössä siitä, minkä käyrän lainattavien varojen mallissa nähdään rakenteellisista syistä liikkuvan ja mitä tasapainokorolle (luonnollinen reaalikorko) silloin tapahtuu.

Muistin tätä keskustelua lukiessani jo lähes kuusi vuotta sitten Raha ja talous -blogiin kirjoittamani tekstin kyseisestä aiheesta. Siinä keskustelijoina ovat Ben Bernanke ja Larry Summers. Sisältö on kuitenkin täsmälleen sama kuin Tarkan ja Määttäsen ajatustenvaihdossa (käyrät liikkuvat kuvioissa). Jos rahan kvantiteettiteoria on pitänyt pintansa vuosisatoja makrotaloustieteen keskeisenä ajatuskehikkona, niin ei sille paljon häviä lainattavien varojen teoriakaan, jonka juuret ulottunevat jonnekin 1800-luvun lopulle (Wicksell, Cambridgen taloustiede jne.). Makrotaloudellinen ajattelu muuttuu perusteiltaan hitaasti.