Uuskeynesiläinen karuselli

Uuskeynesiläisten makromiesten talouspoliittiset kannat muuttuvat tiuhaan

Makrotaloustieteen merkitys kapitalistisen talousjärjestelmän muovautumisessa ennen kaikkea talouspolitiikan kautta on kiistämättä suuri. On vaikea kuvitella talouspolitiikkaa, joka ei olisi jollain tavalla makrotaloustieteen informoimaa. Tai jos sellaista on, niin sitä varmasti jossain kohtaa kritisoidaan makrotaloustieteen peruslähtökohdista.

Olen itse keskuspankkikapitalismia käsittelevissä analyyseissani tarkastellut melko useinkin talousteorian ja talouspolitiikan roolia kapitalismin instituutioiden muutoksen taustalla. Tämä luonnollisesti on poliittisen talouden ydinaluetta. Viimeisen reilun viiden vuoden aikana olen tiiviisti seurannut sitä, kuinka makrotaloustieteen johtavat hahmot ovat esitelleet uusvanhoja tulkintoja 2010-luvun lopun ja 2020-luvun alun taloudellisista olosuhteista ja samalla esittäneet niin ikään uusvanhoja politiikkasuosituksia tilanteen ratkaisemiseksi.

Uuskeynesiläiset makromiehet

Keskeisin makrotaloustieteilijöiden ryhmä, joka on ottanut roolia viime vuosien keskustelussa, ovat niin kutsutut uuskeynesiläiset taloustieteilijät. Uuskeynesiläisyys on yksinkertaisesti määriteltynä sellainen makrotaloustieteen suuntaus, joka hyväksyy John Maynard Keynesin näkemyksen kapitalistisen rahatalouden alikysyntätilanteesta, mutta pitää sitä aina väliaikaisena ja siksi melko vähäisenä ongelmana. Pidemmän päälle tämän katsannon mukaan talous kuitenkin löytää automaattisesti suotuisan tasapainotilan. Kuitenkin joissain olosuhteissa alikysyntätilannetta kannattaa yrittää talouspolitiikalla, ennen kaikkea rahapolitiikalla mutta äärimmäisissä oloissa myös finanssipolitiikalla, helpottaa. Alikysynnällä voi nimittäin olla myös negatiivisia rakenteellisia vaikutuksia (ks. hystereesi).

Keskeiset uuskeynesiläiset keskustelijat viime vuosina ovat olleet entinen Obaman talousneuvonantaja ja nykyinen Harvardin yliopiston professori Lawrence Summers sekä entinen IMF:n pääekonomisti Olivier Blanchard. Käytännössä kahdestaan nämä kaksi suurta makromiestä, kuten Claudia Sahm on keskeisiä makrotaloustieteen vaikuttajia kutsunut, ovat kääntäneet makrotieteellisen ja -poliittisen keskustelun suunnan vuoden 2015 jälkeen. Heidän suuri ajatuksensa on ollut kaksijakoinen. Ensinnäkin kapitalistinen talous on ajautunut sekulaariseen stagnaatioon eli pitkittyneeseen taantumaan, joka johtuu ennen kaikkea kysyntätekijöistä (negatiivisen reaalikoron keskustelu). Toiseksi valtioiden velkakestävyys on arvioitu aiemmin liian tiukaksi, koska matalien korkojen olosuhteissa hidaskin kasvu riittää vakauttamaan valtion velkasuhteen (niin sanottu g > i keskustelu).

Näistä olosuhdetulkinnoista Summers, Blanchard ja muut uuskeynesiläiset ovat sitten johtaneet selkeän politiikkajohtopäätöksen: finanssipolitiikan on aktivoiduttava ja valtioiden on kulutettava enemmän velaksi, jotta sekulaarisen stagnaation tilasta päästään viimein ylös. Aiempien vuosien määränneistä politiikkasuosituksista, joissa pelkästään rahapolitiikkaa on pidetty riittävänä talouden vakauttamisen välineenä, uuskeynesiläinen irtiotto 2010-luvun lopulla oli selkeä.

Uuskeynesiläiset muovaamassa keskuspankkikapitalismia

Itse olen yhdistänyt havaitun uuskeynesiläisen myllytyksen kapitalismin institutionaalisen kehityksen analyysiin. Jos jatkossa on mahdollista ajatella, että keskuspankkien rinnalla myös valtioiden finanssipolitiikka ja alijäämäinen kulutus ovat hyväksyttyjä talouspolitiikan muotoja, on mahdollista että finanssipolitiikkaa käytännössäkin aktivoidaan. Silloin rahapolitiikan ei enää tarvitse kantaa kaikkea vastuuta kapitalistisen talouden rakenteiden kannattelusta. Voidaankin alkaa puhua uudestaan sellaisesta valtiokapitalismista, jota todistimme edellisen kerran ehkä joskus toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Kun koronakriisi iski, näytti todellakin siltä, että uuskeynesiläiset vaikutusvaltaiset makromiehet olivat tehneet tehtävänsä ja aivan kaikki talouskeskustelussa olivat sitä mieltä, että valtioiden ja keskuspankkien on kriisissä avattava kaikki mahdolliset hanat. Jos joku oli vielä pitänyt keynesiläisyyttänsä vakan alla, vuoden 2020 ensimmäisellä puoliskolla kaikki hurrasivat valtiokapitalismin puolesta. Tässä ei tietysti ollut siinä mielessä mitään yllättävää, että myös globaalin finanssikriisin alkuhetkillä keynesiläisyys teki lyhyen paluun. Nyt kuitenkin hyppy elvytykseen näytti vieläkin vaivattomammalta, mihin jo aiempina vuosina tapahtunut makroajattelun käännös saattoi oleellisesti vaikuttaa.

Julistin itsekin useammassa haastattelussa ja artikkelissa, että nyt valtio on tehnyt paluun, eikä tätä voi enää mikään pysäyttää. Kun uuskeynesiläiset makromiehetkin ovat messissä!

Uuskeynesiläinen täyskäännös

Kun Joe Biden valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, enteilemäni käänne finanssipolitiikan suuntaan jatkoi realisoitumistaan käytännössä. Jo ennen virkaanastujaisia Biden oli asiantuntijoineen valmistellut 1,9 tuhannen miljardin dollarin koronaelvytyspaketin, joka sittemmin vietiin läpi kongressissa. Heti perään hallinto on alkanut valmistella eräänlaista vihreän siirtymän ohjelmaa, jonka korko liikkuu alustavien tietojen mukaan 3 tuhannen miljardin dollarin kieppeillä. Tällaista finanssipoliittista aktivismia ei ole länsimaissa nähty vuosikymmeniin.

Voisi luulla, että tämä tilanne on myös uuskeynesiläisten makromiesten mieleen. Viimeinkin sekulaariselle stagnaatiolle annetaan kunnolla köniin ja finanssipolitiikka on aktivoitu juuri siten, kuin Summers, Blanchard ja muut kysyntävajeesta huolestuneet ovat toivoneet. Väärin. Bidenin elvytyspaketin näkyvin ja suorapuheisin kriitikko on nimittäin ollut eräs Lawrence Summers. Myös Blanchard on ilmoittanut tukevansa kritiikissä Larrya. Myös muita viime vuosina kysyntäelvytystä kannattaneita uuskeynesiläisiä on lähtenyt tähän bandwagoniin.

Mistä siis nyt kiikastaa? Summersin kritiikki on vaihdellut finanssipolitiikan ja alijäämäisen julkisen kulutuksen kohdentamisesta siihen, että Bidenin elvytyspaketti on olosuhteisiin nähden liian iso. Viimeksi viikonloppuna Summers esitti, että paketti tulee 66 prosentin todennäköisyydellä epäonnistumaan – joko tuottaen stagflaation eli hitaan kasvun ja inflaation yhdistelmän tai jopa suoranaisen taantuman. Kun mies on puhunut puolivuosikymmentä riittämättömästä kysynnästä, on todella vaikea ymmärtää, miten kertaluontoinen Bidenin elvytyspaketti voisi johtaa tällaiseen lopputulokseen olemalla liian suuri. Joka tapauksessa Summers on todennut, että todistamme nyt Yhdysvalloissa vastuuttominta talouspolitiikkaa 40 vuoteen.

Johtopäätökset

Uuskeynesiläisten makromiesten talouspoliittinen argumentointi on minulle yksi suuri kysymysmerkki. Jos Bidenin kertaluonteinen elvytyspaketti välittömästi selättää sekulaarisen stagnaation, miten nämä kaverit ovat jaksaneet puhua tästä ongelmasta yli puolen vuosikymmenen ajan. Vai ajattelevatko herrat, että koronakriisi on jotenkin pysyvästi muuttanut taloutemme rakenteita siten, että sekulaarisen stagnaation aiheuttaneet dynamiikat (ja negatiivinen reaalikorko) ovat kadonneet? Vai oliko sekulaarinen stagnaatio alun perinkin hoidettavissa pienellä finanssipoliittisella hienosäädöllä? Viimeinen tietysti sopisi hyvin uuskeynesiläiseen ajatuskehikkoon, jossa talouspolitiikalla voidaan tehdä vain pieniä viilauksia talouden rautaisten lakien määrittämälle uralle.

Jään pohtimaan tätä, mutta ongelma saattaa lopulta olla täysin triviaali. Progressiivinen keynesiläisyys on nimittäin päässyt jo Yhdysvalloissa pullosta, eikä sitä sinne enää uuskeynesiläisten protestoinnilla saada takaisin. Esimerkiksi talousnobelisti Paul Krugman on selvästi huomannut tämän ja puhunut lerneriläisyyden paluusta talouspoliittiseen ajatteluun hyvin myötämielisesti. Ehkäpä suurempaa finanssipolitiikan roolia toivoneiden kannattaakin kiittää vaikutusvaltaisia uuskeynesiläisiä siitä, että 2010-luvun lopun vuosina nämä tunnistivat jonkinlaisen kysyntävajeen ja tekivät tarvittavia muutoksia teoreettisiin ajatusrakennelmiinsa sekä politiikkasuosituksiinsa sen pohjalta. Nyt päästään sitten kokeilemaan, kuinka suuri tuo kysyntävaje on käytännössä ja mitä yrityksistä täyttää se aiempaa paremmin lopulta seuraa.