Helluntaikirje: inflaatio makrotalousteoriassa ja hermoilu rahoitusmarkkinoilla
Inflaatio on vaikea asia. Samoin spekulointi rahoitusmarkkinoilla.
Yksi suosituimpia perjantaikirjeitäni on ollut pääsiäisenä julkaisemani pitkäperjantaikirje. Kun tällä viikolla kalenteriin osui helluntai, päätin lykätä viikkokirjeen lähettämistä parilla päivällä ja katsoa, toisiko kristilliseen rytmiin lähteminen myös tämän viikon kirjeelle enemmän suosiota.
Teemat joita käsittelen sopinevat hyvin helluntaihin, jolloin muistamme Pyhän hengen vuodattamista. Ajattelin nimittäin tarttua jälleen inflaatioon sekä rahoitusmarkkinoihin. Jokainen saa tulkita viittaussuhteen omalla tavallaan.
Inflaatio makrotalousteoriassa
Viime keskiviikon MMT-kommentointi poiki Twitterissä hyvää makrotalousteoreettista ja talouspoliittista keskustelua. Mukana olivat muun muassa Helsingin yliopiston makrotaloustieteen professori Niku Määttänen sekä Chicagossa taloustiedettä opettava Juhana Siljander. Keskustelut menivät nopeasti vaikeiksi ja jatkuivat vaikeina ja lupasimme palata niihin myöhemmin paremmassa kontekstissa. Jäin kuitenkin pohtimaan niiden pohjalta makrotaloustieteen inflaatioteorioita ja niiden moninaisuutta.
Nopeasti mieleen tulee ainakin neljä erilaista selitysmallia inflaatioon, joista monia olen ainakin maininnan tasolla jo ehtinyt uutiskirjeessäkin käsitellä. Ne ovat:
rahan tarjonnan määrittämä inflaatio (kvantiteettiteoria ja sen johdannaiset),
kysyntävetoinen inflaatio (demand-pull),
kustannustyöntöinen inflaatio (cost-push),
inflaatio-odotusten määräämä inflaatio.
Näitä kaikkia esiintyy sekaisin makrotalousteoreettissa ja talouspoliittisissa keskusteluissa ja ne kytkeytyvät tiiviisti suhdannepolitiikan arviointiin sekä yleisemmin sen määrittelyyn, mitä taloudessa makrotasolla oikeastaan tapahtuu.
On kiinnostavaa, miten hyvin erilaiset teoriat voivat jatkaa eloa1an sulassa sovussa. Selitys lienee se, että niissä kaikissa on kuitenkin lopulta joitain samoja sisältöjä, jolloin yhtä voi aina pitää vähintään toisen osateoriana. Esimerkiksi kysyntäinflaatio on helppoa liittää rahan tarjonnan inflaatioteoriaan. Samoin kustannustyöntöinen inflaatio inflaatio-odotusten teoriaan. Kuitenkin erilaisilla painotuksilla ja näkökulmilla voidaan näillä teorioilla inflaatiosta päätyä varsin erilaisiin makronäkemyksiin ja -politiikkasuosituksiin. Tätä juuri tarkoitin, kun tämän viikon toisessa tekstissäni kirjoitin makrotaloustieteen erimielisyyksistä ja niille aina aukeavasta tilasta.
Talouspolitiikan kannalta inflaatioteorian valinnalla on suuri merkitys. Esimerkiksi rahapolitiikassa on viime vuosina lähdetty liikkeelle pitkälti inflaatio-odotusten teoriasta. Sen mukaan inflaatio määrittyy aina pääsääntöisesti taloudellisten toimijoiden odotusten perusteella, ja varsin mekanistisesti. Jos keskuspankki onnistuu hillitsemään odotuksia, hillitsee se myös inflaatiota. Keskuspankin toimet ja niistä viestintä ovat tästä näkökulmasta tehokkaita ja riittäviä tekijöitä inflaation ohjaamisessa. Viime päivinäkin näihin odotuksiin on kiinnitetty talouskeskustelussa paljon huomiota.
Kiinnostava keskuspankkien inflaatiosuhteeseen liittyvä tapaus oli muutama kuukausi sitten se, kun Jay Powell kertoi, etteivät ennusteet inflaatiosta enää riitä Fedille toimien mitoittamisen perustaksi, vaan jatkossa on nähtävä aitoa inflaatiota. En tiedä tarkoittiko Powell sitä, mutta itse tulkitsin hänen jossain määrin livenneen inflaatio-odotusten teoriasta tässä. Toisin sanoen Powell esitti, ettei todellinen inflaatio välttämättä seuraakaan aiemmin havaittuja odotuksia, joita yleensä juuri ennusteiden perusteella kartoitetaan. Toki Powellin käännös voi olla ovela tapa vaikuttaa odotuksiin, joihin hän edelleen uskoo. Mutta ainakin suoremmin tulkittuna minusta näyttää siltä, että Powellin Fed on siirtämässä inflaatiotulkintansa painopistettä inflaatio-odotusten teoriasta muiden inflaatioteorioiden suuntaan. Tätä jos mitä on kiinnostavaa seurata jatkossa rahapolitiikan kentällä.
Koska inflaatio on kaikissa makrotalousteoretisoinneissa keskeinen kysymys, voisi luulla, että meillä on sen dynamiikoista olemassa vankkaa ja yhdessä hyväksyttyä tietoa. Näin ei kuitenkaan ole, mikä omalta osaltaan tietysti värittää makrotalouskeskusteluja välillä hyvin railakkaallakin tavalla. Palaan inflaatioasiaan varmasti myöhemmissä julkaisuissani.
Hermoilu jatkuu rahoitusmarkkinoilla
Viime viikot ovat olleet rahoitusmarkkinoilla melko hermostuneita. Eniten tämä on näkynyt villimmillä markkinoilla, kuten kryptovaluutoissa, mutta myös esimerkiksi hyödykemarkkinoilla hinnat ovat lähteneet paikoin jyrkkään laskuun. Osakemarkkinoiden kehitys on ollut tempoilevaa, mutta suurta pudotusta ei ole vielä nähty.
Keskuspankkikapitalismin aikakaudella tällaiset tilanteet ovat aina päätyneet keskuspankkien elvytyslupauksen uudistamiseen tai vahvistamiseen. Jos alasuuntainen markkinapaine tästä vielä lisääntyy, on todella kiinnostavaa katsoa, mitä tällä kertaa tapahtuu. Nyt nimittäin institutionaalinen ympäristö on nähdäkseni erilainen kuin edellisinä vuosina, kun Yhdysvallat on palannut finanssipoliittisen aktivismin tielle.
Väitteeni on ollut, että keskuspankkikapitalismin syntyyn on oleellisesti vaikuttanut pelokas finanssipolitiikka, jonka seurauksena vastuu talouden kannattelusta on jäänyt keskuspankkien ja rahapolitiikan harteille. Kun nyt on olemassa lupaus fipo-turvaverkosta, ei keskuspankkien tarvitse olla niin huolissaan rahapolitiikan kiristämisen vaikutuksista markkinoihin ja sitä kautta reaalitalouteen. Se antaa niille enemmän pelivaraa ja sitä paljon puhuttua itsenäisyyttä omissa valinnoissaan.
Jos tämä luenta pitää paikkaansa, on olemassa edellytykset jopa sellaiselle markkinoiden korjausliikkeelle, jota ei ole vuosikymmeniin nähty. Toisaalta kun finanssipoliittinen puskuri on nyt olemassa, miksi rahoitusmarkkinoiden edes pitäisi panikoida, kun talouden fundamentit ovat kunnossa. Toki jotkin toimijat voivat karsastaa lisääntynyttä valtiopuutuntaa ja tältä pohjalta siirtyä myyntilaidalle, mutta laajamittaisesti ja pitkäaikaisesti tällaista tuskin nähdään.
Rahoitusmarkkinoiden lukeminen on kuitenkin edelleen vaikeaa, kun jonkinlaista uutta sijoitusstrategiaa niin monet toimijat ovat selvästi rakentamassa. Sekin kertoo siitä, että jonkinlainen kapitalismin institutionaalinen murros on ehkä jälleen käsillämme.
Tässäpä tarinaa riittämiin yhdelle helluntaille. Hyvää alkanutta pikkukesää kaikille uutiskirjeen lukijoille!