Perjantaikirje: luottamus keskuspankkeja kohtaan horjuu - myös Suomessa
Kohta keskuspankeilla ei ole enää ainoatakaan puolustajaa. Ja se voi olla iso ongelma - ainakin keskuspankeille.
Tällä viikolla ajattelin käsitellä uutiskirjeessäni keskuspankkeja ja luottamusta. Monille tämä sanapari varmaankin palauttaa mieleen viime vuoden syksyllä “rahapolitiikan ideoista” käydyn keskustelun, jonka ytimessä oli keskuspankkien uskottavuus kansalaisten silmissä. Tai ainakin itse tulkitsin asian niin, ja pääsin käymään tästä(kin) kysymyksestä ajatustenvaihtoa Ylen Politiikkaradiossa Vesa Vihriälän kanssa.
Tuossa keskustelussa, jonka käynnistäjinä toimi tuolloinen viisikkohallituksen pääministeri Sanna Marin, päädyttiin melko yleisesti tuomitsemaan keskuspankkien arvosteleminen. Keskuspankkien itsenäisyyttä pidettiin niin tärkeänä institutionaalisena lähtökohtana, että kaikenlainen poliittinen keskustelu erityisesti keskuspankkien harjoittaman politiikan ja myös yleisemmän rahapoliittisen järjestyksen ympärillä haluttiin rajata pois.
Vaikka tällainen tuomio keskuspankkien julkiselle ja poliittiselle kritiikille tuli tuolla kertaa, aina ei vastaaviin avauksiin ole Suomessakaan reagoitu näin voimallisesti. Esimerkiksi tästä käy hyvin Kokoomuksen varapuheenjohtaja Elina Valtosen vuonna 2021 keskuspankkien menneitä valintoja arvosteleva ulostulo. Oman tulkintani mukaan Valtonen tuolloin aika selvästi viittasi keskuspankkien politiikkavirheeseen, jonka seurauksena monenlaisia epätoivottavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja on päässyt syntymään. Valtonen sai kuitenkin esittää kritiikkinsä rauhassa ilman vastakritiikkiä ja vaatimuksia poliittisen arvostelun lopettamisesta.
Kotimaista ja kansainvälistä talouskeskustelua paljon seuraavana olen havainnut, ettei keskuspankkikritiikki ole rajoittunut edellä kuvattuihin poliitikkojen esittämiin arvosteluihin. Globaalin finanssikriisin jälkeen keskuspankkien niin kutsuttua epätavanomaista rahapolitiikkaa eli määrällisen elvyttämisen QE-ohjelmia sekä pitkään jatkunutta nolla(ohjaus)korkopolitiikkaa on kritisoitu kansalaiskeskustelussa laajalti.
Olen itse hahmottanut ainakin kolme toisistaan erottuvaa ryhmää, jotka ovat jatkuvalla syötöllä kohdistaneet syyttävän sormensa keskuspankkeja ja niiden toimia kohtaan (myös Suomessa). Nämä ovat:
Libertaarisesti tai vahvasti oikeistoliberaalisti ajattelevat talouskeskustelijat.
Kultakantaa tai kultaa talousjärjestelmän universaalina ankkurina pitävät talouskeskustelijat.
Kryptoveljet tai kryptovaluuttojen tuomaan talousvallankumoukseen uskovat talouskeskustelijat.
Esimerkiksi Twitterin talouskeskusteluissa näistä ryhmistä syntyy varsin suuri mielipidemassa, jolla on yhtenevä näkökulma keskuspankkeihin: keskuspankki on epäonnistunut instituutio, samoin on nykymuotoinen (fiat-)rahajärjestelmä laajemmin ja kaikki yritykset ylläpitää nykymuotoista talousjärjestelmää ovat lopulta tuhoon tuomittuja. Edellä mainitut keskustelijat siis ajattelevat, että edessä on joka tapauksessa nykyisen talousmallin romahdus ja siirtymä uudenlaiseen talouteen, jossa ei ole keskuspankkeja (eikä valtiota tai “keskusjohtoisuutta”) tai niiden rooli on paljon nykyistä pienempi.
Kuten todettua, tällaiset ajatukset ovat kasvattaneet vähitellen suosiotaan globaalin finanssikriisin jälkeen. Samalla keskuspankkien uskottavuus kansalaisten - ja erityisesti taloudesta kiinnostuneiden kansalaisten - silmissä on horjunut. Toisin sanoen luottamus keskuspankkeja kohtaan on kärsinyt iskun.
Keskuspankeilla on kuitenkin ollut myös puolustajia. Kun läntiset suuret keskuspankit globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana ja sen jälkeen turvautuivat epätavanomaisiin toimenpiteisiin, johtavat makrotaloustieteilijät kautta linjan pitivät näitä toimia perusteltuina. Makrotalousteoriaan vahvasti nojaten taloustieteilijät julistivat, että syntyneissä taloudellisissa olosuhteissa, joissa talouden luonnollinen reaalikorko on painunut negatiiviseksi, epätavanomaisilla toimilla talouden aktuaalinen korkotaso voidaan painaa niin ikään negatiiviseksi. Olen itse keskuspankkikapitalismin käsitteeseen rinnastaen kirjoittanut tästä näkökulmasta Negatiivinen luonnollinen reaalikorko -kapitalismina.
Niin kauan kuin pitkäaikainen stagnaatio vallitsi länsimaissa, inflaatio pysyi keskuspankkien tavoitteen alla ja talouskasvu oli nihkeää (siis lähes koko 2010-luvun ajan), taloustieteilijät pysyivät pitkälti edellisellä kannallaan - jotkut venyttivät sitä vuosikymmenen lopulla vieläkin pidemmälle puhuen pysyvästi elvyttävästä finanssipolitiikasta rahapolitiikan tukena tulevaisuuden juttuna.
Nyt kun inflaatio on koronapandemian ja Venäjän Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan seurauksena kiihtynyt länsimaissa, taloustieteilijöiden kellossa on ääni muuttunut. Myös johtavista makrotaloustietelijöistä on tullut keskuspankkien ja niiden harjoittaman politiikan kriitikkoja. Suomalaisessa talousjulkisuudessa tämä mielenmuutos suorastaan purskahti esiin viime viikolla, jolloin Helsingin Sanomissa julkaistiin perä perään ei yhtä eikä kahta vaan kolme talousjuttua, jotka toivat tämän kritiikin esiin.
Summattuna suomalaisten ja kansainvälisten arvostettujen makrotaloustietelijöiden viesti menee niin, että keskuspankit tekivät politiikkavirheen vuonna 2021 jättäessään huomioimatta jo silloin selvästi koviin lukemiin kiihtymässä olleen inflaation ja viivytelleessään koronnostojen ja taseiden supistamisen aloittamisen kanssa. Tämän politiikkavirheen seurauksena keskuspankit joutuvat nyt kiristämään rahapolitiikkaa erittäin rajusti, mikä ei olisi nykyisissä taloudellisissa olosuhteissa optimaalisin valinta. Näin yhdestä politiikkavirheestä seuraa toinen politiikkavirhe - ja mahdollisesti keskuspankkien aiheuttama syvä taantuma.
Nyt on todellakin käymässä niin, että keskuspankeille, niiden johtajille ja asiantuntijoille (joista useat ovat myös makroekonomisteja) sekä heidän viime aikoina tekemilleen päätöksille ja niiden perusteluille ei näytä löytyvän tukea enää mistään keskuspankkien ulkopuolelta. Kun lehdistö tuo vielä kritiikkejä hyvin paketoidussa muodossa kansalaisten luettavaksi ja sisäistettäväksi, keskuspankkien institutionaalinen uskottavuus on todellakin koetuksella. Olen melko varma, että keskuspankeissa seurataan nykyistä mielipideilmastoa pelonsekaisin tuntein.
Mielestäni tilanne on poliittisen talouden näkökulmasta erittäin mielenkiintoinen. Yhtäältä on kiinnostavaa, että keskuspankkien poliittinen koskemattomuus tällä tavalla laajasti murenee, kun talouden olosuhteet ja kapitalismin kehitysvaihe muodostuvat tietynlaiseksi. Toisaalta on kiinnostavaa seurata, tuleeko tällainen laajempi kritiikki muutamaan keskuspankkitoiminnan institutionaalista perustaa ja vaikka niitä kuuluisia “rahapolitiikan ideoita” pidemmällä aikavälillä. Kolmanneksi on kiinnostavaa nähdä, miten keskuspankit haasteeseen reagoivat esimerkiksi viestinnässään ja käytännön rahapoliittisissa valinnoissaan lyhyellä aikavälillä - ja onko tällä vaikutuksia niiden kykyyn vakauttaa tälläkin hetkellä käymistilassa vellovaa keskuspankkikapitalismia.
Jos kritiikki vielä tästä yltyy, se voi nähdäkseni muuttua aidosti ongelmaksi läntisille keskuspankeille, kun ne yrittävät luovia nykyisessä yhteiskunnallisessa ristiaallokossa. Pahimmassa tapauksessa ne joutuvat puolustamaan uskottavuuttaan ja kerjäämään kansalaisten luottamusta toimilla, joita eivät itse pidä parhaina kyseisiin taloudellisiin olosuhteisiin.
Vaikka edellinen olisikin osoitus siitä, että demokratia toimii ja keskuspankit joutuvat alistumaan julkiselle poliittiselle paineelle siinä missä muutkin demokraattisesti toimivat instituutiot, on mahdollista, että keskuspankkien yhteiskunnallisen luottamuksen mureneminen vähentää niiden kykyä tehdä hyvin informoitua (erityisesti keskuspankkien omaan tutkimukseen nojaavaa) talouden stabilointipolitiikkaa. Kun taloudelliset olosuhteet heilahtelevat muutenkin rajusti tässä ajassa, heikentynyt keskuspankin ohjauskyky saattaa pahimmassa tapauksessa entisestään kiihdyttää heilahtelua. Tällä puolestaan voi olla laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia, jotka voivat edelleen heijastua keskuspankkien uskottavuuteen negatiivisena shokkina. Olivathan keskuspankit markkinoitu meille kaikkivoipaisina suhdanteiden ja inflaation hallitsijoina.
Kun keskuspankkeja on viime vuosikymmenet pidetty yhtenä voimakkaimmista taloudellisista ja yhteiskunnallisista organisaatioista ja instituutioista, jatkossa tällainen mielikuva saattaa kokonaan väistää. Mutta minkäs teet: kansalaismielipide (ja eliittimielipide) on puhunut, pulinat pois.