Perjantaikirje: vuoroin vieraissa
Jos keskuspankit sekaantuvat finanssipolitiikkaan, mikseivät poliitikot sekaantuisi rahapolitiikkaan.
Kirjoitin vähän aikaa sitten parikin tekstiä (1 ja 2) talouspolitiikan doktriinin murroksesta ja ennen kaikkea siitä, kuinka keskuspankit ovat avautuneet suhteessa finanssipolitiikkaan. Nyt siis keskuspankeissa ollaan valmiita myöntämään, ettei rahapolitiikka yksinään riitä talouden heilahtelujen tasoittamiseen eikä välttämättä edes pitkän aikavälin optimaalisen talouskehityksen turvaamiseen. Kaikkina aikoina tarvitaan näin ollen raha- ja finanssipolitiikan ja siten keskuspankkiirien sekä poliitikkojen (finanssipolitiikan päättäjien ja toimeenpanijoiden) yhteistyötä.
Vaikka tämä keskuspankeissa myönnetään, kukaan ei toistaiseksi ole puhunut rahapolitiikan päätöksenteon avaamisesta. Oikeastaan kukaan ei ole varsinaisesti esittänyt edes toivetta siitä, että poliitikot jatkossa ottaisivat avoimesti kantaa rahapolitiikkaan, sen suuntaan ja keskuspankkien valintoihin laajemmin. Tällä tavalla talouspolitiikan koordinaatio halutaan siis edelleen pitää epäsymmetrisenä.
Toivottuna lopputuloksena lienee se, että keskuspankkiirit ja keskuspankkien virkahenkilöt voivat osallistua aktiivisestikin finanssipolitiikkaa (tai vaikka palkkapolitiikkaa tai rakennepolitiikkaa) käsittelevään julkiseen keskusteluun, mutta poliittisen koneiston ja esimerkiksi ministeriöiden virkahenkilöiden tulisi pidättäytyä kokonaan rahapoliittisesta keskustelusta.
Tietenkään puuttuminen finanssipolitiikkaan ei ole keskuspankeille eikä ainakaan EKP:lle vierasta. Esimerkiksi vuonna 2015 EKP oli asettamassa aktiivisesti Kreikkaa (ja Kyprostakin vuonna 2013) finanssipoliittiseen ruotuun uhkaamalla katkaista likviditeettivirrat, jos haluttuihin talouden sopeutustoimiin ei näissä maissa oltaisi suostuttu. Ei siis ole ihme, että kevyempi keskusteluinterventio finanssipolitiikkaan lähtee keskuspankeilta ja -pankkiireilta luontevasti.
Esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn on viime aikoina ollut hyvinkin aktiivinen Suomen ja miksei laajemminkin Euroopan maiden tulevaisuuden finanssipolitiikan linjaa käsittelevässä keskustelussa. Tällä viikolla Rehn piipahti AlfaTV:n studiolla Keravalla ja kertoi Matti Virtasen haastattelussa, miten finanssipolitiikkaa tulisi hoitaa. Jälleen tuttu kokonaiskeynesiläisyyden viesti kuultiin: kriiseissä elvytetään ja korkeasuhdanteissa kerätään puskureita.
Aloin pohtia, voisiko tällainen keskuspankkiirien aktiivinen ote laajaan talouspoliittiseen keskusteluun kuitenkin jatkossa johtaa siihen, että esimerkiksi kansanedustajat ja puolueiden johtavat poliitikot alkaisivat vastaavalla tavalla kommentoida ja linjata rahapolitiikan asioita. Kun mietin tätä, muistui mieleeni melko tuore kokoomuksen varapuheenjohtaja Elina Valtosen haastattelu Helsingin Sanomissa. Tajusin, että oikeastaanhan tämä keskustelu on sen myötä jo lähtenyt käyntiin. Siis vuoroin vieraissa!
Haastattelussa, jonka painopisteenä ovat EU-asiat ja kokoomuksen EU-linja, Valtonen painelee melko surutta myös rahapolitiikan alueelle. Hän toteaa muun muassa, että EKP:n tase on kasvanut pandemiaosto-ohjelmien seurauksena, tämän seurauksena markkinakuri (valtioihin kohdistuva) euroalueella on hävinnyt, keskuspankista on tullut riippuvanen osto-ohjelmista ja että rahapolitiikka on johtanut varallisuuserojen kasvuun. Tämä ei ole kuitenkaan kestävä tie, sillä jos inflaatio lähtee kiihtymään, EKP:n on mandaattinsa mukaan nostettava korkoa, jolloin jyvät erotetaan akanoista, tarvitaan velkajärjestelyjä ja silloin todella isoksi puhallettu kupla puhkeaa ikävällä tavalla.
Kuten Valtonen toteaa, edellisen voi lukea puhtaasti kuvailevana pohdiskeluna siitä, mitä euroalueella voi tulevaisuudessa tapahtua. Mutta nähdäkseni siitä voi lukea myös ihan suoraa harjoitetun rahapolitiikan kritiikkiä, jonka kärki on seuraava: EKP on turhaan yrittänyt toimillaan ostaa aikaa, todellisuutta ei ole haluttu kohdata ja tulevaisuus on siksi entistä ikävämpi, epäoikeudenmukaisempi ja arvaamattomampi. Ja sehän on aika kovaa kritiikkiä, vieläpä.
Nostan hattua Valtosen rohkeudelle puhua poliittisena päätöksentekijänä rahapolitiikasta, sillä mielestäni talouspolitiikan koordinaatiosta pitää tehdä tulevaisuudessa kaikilla tavoin symmetristä. Koska teknokraattisesti hoidettu rahapolitiikka ei pysty lunastamaan sen viime vuosikymmeninä antamia (tai sille annettuja) lupauksia, on nimenomaan demokratian kannalta tärkeää keskustella myös poliitikkojen suulla siitä, mikä on rahapolitiikan tulevaisuus Euroopassa. Vaikka itse taidan olla aika monesta rahapolitiikkaan liittyvästä tulkinnasta ja ehkä politiikkasuosituksestakin enemmän samaa mieltä Olli Rehnin kuin Elina Valtosen kanssa, tällainen keskustelu on juuri sitä, mitä tulevaisuudessa tarvitsemme.
Mutta tämä keskuspankkikapitalismin kentältä tältä erää. Palataan asiaan ensi viikolla uusin kujein. Hyvää viikonloppua kaikille!