Perjantaikirje: #keskuspankkijengi ja pivotin odottelua
Perjantaikirje: #keskuspankkijengi ja pivotin odottelua
Suomessa innostuttiin puhumaan keskuspankeista. Maailmalla odotellaan Fed:n rahapolitiikan käännöstä.
Eipä tiennyt tutkija Antti Ronkainen julkaistessaan verkkokolumniaan Suomen Kuvalehteen viime sunnuntaina, millaisen härdellin hänen tekstinsä tulisi saamaan aikaan. Vaikka teksti oli itsessään ansiokas, viihdyttävä sekä Mattia ja Teppoa lainaava, se tuskin olisi kuitenkaan noussut viikon poliittiseksi puheenaiheeksi Suomessa, ellei pääministeri Sanna Marin olisi nostanut tekstiä esiin omalla Twitter-seinällään.
Ja edelleen. Mikäli pääministerikin olisi nostanut Ronkaisen tekstistä kohdan, jossa siteerataan Mattia ja Teppoa, sen isompaa mylläkkää ei varmaan olisi syntynyt. Mutta Marinpa lainasikin tekstistä kohtaa, jossa otettiin kriittinen näkemys “vallitseviin rahapolitiikan ideoihin”.
Erityisesti tuossa tekstin kohdassa viitattiin nykyiseen tilanteeseen, jossa keskuspankkien rahapoliittinen kiristys on yksi keskeisimmistä tekijöistä globaalin taloussuhdanteen viilentymisen taustalla. Monet talouden asiantuntijat ja kommentaattorit ovat viime viikkoina jopa esittäneet, että keskuspankit ovat yhteistuumin painamassa talouksia eri puolilla maailmaa taantumaan.
Monet varmaan ovatkin sisäistäneet ne syyt, jotka käynnistivät tämän jälkeen monta päivää kestäneen julkisen rummutuksen. Oma listani on seuraava:
Länsimaissa vallitseva ajatus siitä, että modernin talouspolitiikan yksi keskeisimmistä instituutiosta on itsenäinen keskuspankki (vrt. keskuspankkikapitalismin määritelmä).
Pääministeri (ja erityisesti Sanna Marin) arvostelemassa rahapolitiikan ideoita eli välillisesti tai melko suoraankin keskuspankkia.
Viimeaikaiset inflaatio-olosuhteet, ja erityisesti monissa kehittyvissä talouksissa. esimerkiksi Argentiinassa ja Turkissa, viime vuosina nähdyt korkeat inflaatiolukemat.
Talouspoliittisen keskustelun kuumeneminen globaalin finanssikriisin jälkeen.
Eduskuntavaalit noin puolen vuoden kuluttua.
Näistä lähtökohdista oli selvää, että Marinin jokseenkin epämääräisestä kommentista “kauhistuttiin”, asioiden kerrottiin “menevän pieleen” ja “talouden perusasioiden” tulleen “kyseenalaistetuksi”. Lisäksi mainittiin Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, Ison-Britannian uusi pääministeri Liz Truss sekä Yhdysvaltojen edellinen presidentti Donald Trump. Sekä Turun että Helsingin Sanomat huomioivat Marinin twiitin pääkirjoituksissaan. Keskiviikkoillan Yleisradion A-Studiossa vielä Ronkaisen tekstin kohtaa tavattiin sana sanalta, ja Kokoomuksen kansanedustaja Kai Mykkänen tulkitsi kotimaisen talouspoliittisen keskustelun lähteneen “vaarallisille” urille. Paljon kuumia ottoja jäi tuostakin vielä mainitsematta.
Arvatenkin myös minulle on sadellut tällä viikolla yhteydenottoja kalabaliikin tiimoilta: voisitko asiaa kommentoida? Voisihan sitä tietysti muutaman ajatuksen aiheeseen tarjoilla. Tai oikeastaan olenkin niitä jo pitkin viikkoa julkistanut sitä mukaan, kun ajatuksia on päähäni pälkähtänyt.
Voisin aloittaa yhdestä keskustelussa paljon vilisseestä termistä, joka jo Marinin lainauksessakin oli keskeisessä roolissa - keskuspankin uskottavuudesta. Vaikka tätä termiä talouspoliittisessa keskustelussa heilutellaan usein, juuri kukaan ei oikein kysyttäessä osaa kertoa, mitä hän tarkoittaa uskottavuudella.
Olen tulkinnut niin, että monelle uskottavuus on jonkinlainen abstrakti voima, joka mahdollistaa keskuspankille inflaation hallitsemisen. Osalle uskottavuus puolestaan on paljon teknisempi asia: keskuspankki on uskottava, mikäli se pystyy saavuttamaan itselleen asettamansa tai sille asetetun määrällisen tavoitteen - esimerkiksi 2 % keskimääräisen inflaation jollain ajanjaksolla. Tämä on ehkä lähellä valtavirtaista makrotaloustieteellistä näkökulmaa.
Ronkaisen tekstissä ja siten myös Marinin lainauksessa, jos lainauksen ajatellaan edustavan alkuperäistä tekstiä, uskottavuus puolestaan määritellään laajempana yhteiskunnallisena kysymyksenä. Keskuspankki voi tässä katsannossa menettää uskottavuutensa myös muuten, kuin “rahan arvoon” tai sille julkilausuen tehtäväksi annetun politiikkatavoitteen saavuttamattomuuteen liittyen. Jos esimerkiksi keskuspankin nähdään aiheuttaneen toimillaan taantuman, ja ihmiset joutuvat sen seurauksena työttömiksi, myös silloin keskuspankin poliittinen uskottavuus voi horjua. En pidä tätä näkökulmaa ollenkaan perustelemattomana, vaan oikeastaan aika tärkeänä poliittisen talouden kysymyksenä.
Jollekin keskeinen kysymys Marinin lainauksessa näytti olevan ylipäätään se, että rahapolitiikan ideoita arvosteltiin. Se on aika mielenkiintoista. Yleensähän politiikassa on nimittäin ideana arvostella ideoita, ja kaikki ideoiden arvostelu on enemmän kuin toivottavaa. Närkästyminen ideoiden arvostelusta saattaakin osaltaan kuvata sitä, kuinka epäpolitisoitu alue rahapolitiikka tällä hetkellä yhteiskunnissamme on.
Olin vaistoavinani keskustelussa myös sellaista virettä, että rahapolitiikan ideoiden arvostelu on turhaa, koska niissä ei lopulta voi olla mitään vikaa. Ikään kuin rahapolitiikka olisi saavuttanut optimaalisen tilan, josta ei voida mitenkään parantaa. Yksi kiinnostava näkökulma oli se, että voimme kyllä keskustella esimerkiksi rahapolitiikan linjasta, ajoituksesta ja toimenpiteistä tietyn rahapolitiikan perusidean sisällä, mutta sitä ideaa ei sinällään pitäisi lähteä haastamaan.
Pohdin asiaa ja päädyin siihen, että tuollainen erottelu on oikeastaan aika huono. Nimittäin juuri rahapolitiikan ideat vaikuttavat siihen, miten tietyissä olosuhteissa rahapolitiikkaa harjoitetaan eli juuri siihen, millainen rahapolitiikan linja on sekä myös siihen, miten rahapolitiikkaa käytännössä toimeenpannaan. Kannattaa lukea ketju Twitterin puolelta alusta loppuun.
Tuosta pohdiskelusta päädyin vielä pohtimaan lisää keskuspankin uskottavuutta (Ronkaisen ja Marinin ymmärryksessä) ja konkreettista rahapolitiikan harjoittamista, johon keskuspankin ideat ja niistä viestiminen keskeisesti liittyvät. Mieleeni juolahti ajatus, että juuri nykyisten ideoiden varaan käytännön rahapolitiikkaa rakentaen keskuspankit sivuuttavat kansalaisten todelliset taloudelliset huolet ja siten ehkä tahtomattaan nakertavat omaa uskottavuuttaan. Koko pohdiskelu luettavissa tästä:
Esitin keskuspankeille juuri tähän hetkeen kolme kysymystä, joihin niiden kannattaisi ehkä tulevina päivinä ja viikkoina vastata. Ensinnäkin niiden tulisi kertoa, miksi niiden on tärkeää kiihdyttää talouden sopeutumista pois syntyneistä epätasapainoista. Lisäksi niiden pitäisi kertoa, miten ne pystyvät estämään rahapolitiikan ylikiristämisen, joka tuottaa enemmän haittoja kuin hyötyjä ihan siinä aidossa todellisuudessa, joissa ihmiset elävät - ei jossain abstraktissa taloustieteellisessä mallissa. Ylikiristämisen pelkohan on juuri tällä hetkellä iso keskustelunaihe kansainvälisessä talousporinassa. Kolmanneksi keskuspankkien kannattaisi jokaisen toimenpiteensä ja päätöksensä kohdalla esittää ihan jokaiselle meistä ymmärrettävissä olevassa muodossa perusteet toimenpiteelle ja vähintään karkea ennuste siitä, mitä toimenpiteestä seuraa. Vähemmän makrotalousteoriajargonia, enemmän tosimaailman dialogia siis.
Voisin päättää tämän #keskuspankkijengi-viikon analysoinnin pohtimalla vielä sitä, saavatko poliitikot puhua lainkaan rahapolitiikasta ja keskuspankkien yhteiskunnallisesta roolista vai eivät.
Vastaukseni on yksiselitteinen. Kyllä saavat. Se on poliitikkojen ja jokaisen kansalaisen velvollisuus avoimessa länsimaisessa demokratiassa. Se ei uhkaa keskuspankin itsenäisyyttä, vaan on rakenteellinen osa sitä. Kuten Antti Ronkainen omassa vastauskirjoituksessaan Helsingin Sanomille tällä viikolla osuvasti kirjoitti:
Itsenäisyys saa kuitenkin oikeutuksensa siitä, että keskuspankki kykenee perustelemaan linjansa. Rahapolitiikka ei ole poliittisesti koskematonta vaan siitä voi ja tulee debatoida.
Tietenkin on ymmärrettävää, että poliittisissa väännöissä tällainen näkemys voidaan kiistää, mutta oikeastaan kiistäminen itsessäänkin on poliittista keskustelua keskuspankin itsenäisyydestä. Aivan kuten uskottavuuskin (edellä) myös keskuspankin itsenäisyys on monitulkintainen ilmiö, mikä osaltaan luo edellytykset kiivaallekin poliittiselle keskustelulle. Juuri sellaiselle, jota olemme tämän viikon ajan saaneet todistaa Suomessa (ja osin maailmallakin jonne Marinin näkemys tälläkin kertaa levisi Matti ja Teppo kerallaan).
Lopuksi lyhyt empiirinen katsaus keskuspankkikapitalismin tämän viikon kehitysvaiheisiin. Alkuviikosta näytti jälleen hetken ajan siltä, että syvät huolet rahoitusmarkkinoilla ja erityisesti velkakirjamarkkinoilla olisivat viimein taakse jäänyttä elämää. Ison-Britannian vaikeasta tilanteesta alkanut globaali velkakirjamarkkinaralli rauhoittui, valtioiden pitkät korot laskivat, dollari heikentyi ja pörssikurssit kääntyivät vahvaan nousuun kahdeksi päiväksi.
Vaikka viikolla saatiin jo sellaisiakin tilastojulkistuksia, jotka antoivat viitteitä Yhdysvaltojen työmarkkinoiden viilentymisestä, huonot uutiset eivät olleet oikeastaan hyviä markkinoille (eli ne eivät lisänneet rahapolitiikan käännöksen odotusta). Fed:n puhujat olivat aktiivisia läpi viikon ja kävivät vuorotellen ampumassa alas markkinoiden toiveita pian tulevasta pivotista. Kaikki puhuivat naamat peruslukemilla, kukaan ei räpsäyttänyt silmää. Niinpä keskiviikon ja torstain aikana punainen vilkkui taas taululla ja dollarikin kiipesi uudestaan lähelle syklin huippuaan.
Tänään perjantaina on jälleen yksi tärkeä tilastojulkistus tulossa, kun saamme tietää, miten virallisten tilastojen mukaan Yhdysvaltojen työmarkkinoilla meni syyskuussa. Minulla on vahva tunne siitä, että jos tämä tilastojulkistus yllättää vielä alaspäin, Fed:n siilipuolustus alkaa tulevina viikkoina murtua. Mutta jos Yhdysvaltojen työmarkkinat edelleen osoittavat ällistyttävää resilienssiä kaikesta ympärillä tapahtuvasta huolimatta, Fed pystyy edelleen hilaamaan markkinakorkoja ylöspäin ja kiristämään rahoitusolosuhteita. Sekin alkaa tuntua vähitellen ällistyttävältä, mutta sellaista meno on keskuspankkikapitalismissa vuonna 2022.
Rankka viikko vaatii rankan levon. Levätkää ja rentoutukaa hyvät Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeen lukijat. Lupaan, että ensi viikolla kukaan muu kuin minä ei kirjoita tai puhu keskuspankeista Suomessa.
Vasta äsken katsoin Mykkäsen puheet viime torstain A-studiossa. Aika kovaa kieltä hän siellä käytti tuomitessaan ääriradikaaliksi modernin rahateorian (vaikka nimi olikin hänellä väärin). Harmi vaan, että Yle tavanomaiseen tapaansa ei kutsunut paikalle esim. Ronkaista perustelemaan väitteitään, vaan antoi puheenvuoron kahdelle poliitikolle, joista kumpikaan ei ole erityisen perehtynyt keskuspankkien toimintaan. Ja toimittaja olisi voinut myös kysyä, että onko YK myös vasemmistoradikaali organisaatio kun UNCTAD varoittaa ihan samasta asiasta. Mutta se olisi jo vaatinut oikeaa perehtymistä aiheeseen ja valitettavasti Ylen toimittajat eivät siihen useinkaan veny.
Aluksi kiitokset asian ytimeen pureutuvasta keskuspankkipolitiikkaa käsittelevästä perjantaikirjeestä! Esitit kysymyksen, saavatko poliitikot puhua keskuspankin raha- ja finanssipolitiikasta vai eivät? EU:n "korjausmekanismin mukaan" keskustelua voidaan käydä ja uusia ehdotuksia tehdä, mutta sen on tapahduttava nykyisen konsolidoidussa peruskirjassa ilmaistun raamin sisällä. Tämä koskee erityisesti ministerivastuussa, europarlamentissa ja valtionhallinnossa sekä julkisissa rtehtävissä toimivia poliittisia päättäjiä. Raamin ulkopuolinen arvostelu on sallittua poliittisten puolueille, joskin siinäkin on taustalla puolueen aikaisemmin ottama kanta Euroopan Unionin peruskirjan hyväksymisestä. Juuri tämä tiukka - mielestäni varsin autoritaarinen - linja itseasiassa estää laajan poliittisen keskustelun Euroopan Unionin ja sen keskuspankin harjoittaman makrotalouspolitiikan perusvikojen korjaamisesta. Sitäkin suuremman esteen muodostaa vaatimus konsensuksesta EU:n peruskirjaan tehtävistä muutoksista päätettäessä. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX:52012DC0342&from=EN