Juhannuskirje: Yleinen teoria boomereista, korosta ja velasta
Juhannuskirje: Yleinen teoria boomereista, korosta ja velasta
Velkaboomerit saavat kostonsa. Vai saavatko?
On juhannusaaton aatto ja sen kunniaksi tämän viikon Keskuspankkikapitalismi-uutiskirje näkee päivänvalon jo tänään. Viime viikkoina on nähnyt valon myös niin sanottu “velkaboomerismi”. Vaikka “boomer”-termin käyttäminen on osoittautunut lähimenneisyydessä vaaralliseksi, uskallan kuitenkin käyttää tässä kirjoituksessa tuota määrettä. Syy tähän on siinä, että esimerkiksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö on alkanut puhua tällaisista “velkaboomereista” itseironisessa merkityksessä.
Ja kieltämättä lopullinen kimmoke tämän juhannuskirjeen sisältöön tulikin eilen Iltasanomissa julkaistusta Sauli Niinistön haastattelusta. Talousasioista kysyttäessä presidentti muotoili asian näin:
Pari vuotta sitten taisi olla sellaisia kommentteja, että kaikki velasta varoittajat ovat sitä boomer-porukkaa, joka ei oikein ymmärrä uutta taloustiedettä. Pelkään pahoin, että nyt taitaa alkaa näkyä toisenlaista jälkeä. Ei se taloustiede muuttunutkaan, eikä velka ollutkaan vaaratonta.
Vapaasti tulkittuna Niinistö viittaa koronakriisiä edeltäneiden vuosien ja ehkä osittain sen jälkeenkin käytyyn keskusteluun siitä, kuinka suuri ongelma valtioiden velkaantuminen lopulta yhteiskunnallisesti onkaan. Taloustieteessä suurten makromiesten Larry Summersin ja Olivier Blanchardin johdolla eturiviin nousseet uudet tulkinnat kysymyksestä veivät myös politiikan puolella kovinta terää pois niistä puheista, jotka nostivat julkisen velan vaikeimmaksi taloudellis-yhteiskunnalliseksi haasteeksi. Olivathan herrat vahvasti sitä mieltä, että sekulaarisen stagnaation aikana ja nimellisen talouskasvun ylittäessä korkoasteen kestävyyskysymykset olisivat taloudenpidossa sivuseikka.
Lisäksi modernin rahateorian nousu talouspoliittisen puheen ytimeen Yhdysvalloissa sekä tietysti yleiset havainnot siitä, että keskuspankit näyttävät enemmän tai vähemmän kannattelevan kapitalistista järjestelmää harteillaan, tukivat ajatusta pysyvästi matalasta korkotasosta. Kaikkeen tähän Niinistö viitannee “uudella taloustieteellä”, jonka hyväksyminen on ollut hänelle myös kansakunnan taloudellisena unilukkarina ehkä vähän vaikea paikka.
Siksi nykyiset taloudelliset olosuhteet, joissa inflaatio on yllättänyt kaikki ja joissa keskuspankit ovat lähteneet vastaamaan inflaatioon kiristämällä rahapolitiikkaa, on oikeaa balsamia Niinistön ja muiden “velkaboomereiden” haavoihin. Vastaavia tunnelmia on viestinyt myös muun muassa Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio. Sosiaalisesta mediasta voi tällaisia “boomereiden” helpotuksen huokaisuja kaivaa valtavia määriä.
Näyttää siis nopeasti katsottuna siltä, että “velkaboomerit” ovat todellakin saamassa kostonsa. Heidän varoittelunsa suurista julkisen velan kuormista ei ollutkaan turhaa. Uudet ajatukset olivat haihattelua. Ilmaisen rahan aika ei tullut jäädäkseen. Rahalla on taas hinta, kuten kapitalismissa kuuluukin olla. On vanhan talousajattelun kunnianpalautuksen aika.
Not so fast, sanoisi pohjoisamerikkalainen. Ehkä on kuitenkin syytä tehdä näihin tulkintoihin muutama tarkentava huomio. Ensiksi kuitenkin pitää määritellä “velkaboomereiden” argumentti mahdollisimman oikein edellisten löysien retoristen maalailujen jälkeen. Nähdäkseni se on seuraava:
On jälleen alkanut taloudellinen ajanjakso, jonka aikana talouden korkotaso pysyy ainakin kohtalaisen korkeana pitkään, rahoitusolosuhteet ovat selvästi 2010-lukua kireämmät ja (julkisesta) velasta tulee vähitellen merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.
Seuraavaksi voimme ryhtyä tarkastelemaan, onko tilanne nyt todellakin tämä.
Ensimmäisenä kysymme siis, joudummeko todellakin todistamaan korkeaa korkotasoa pitkän aikaa. Oma näkemykseni tähän kysymykseen on varmaankin tullut viime viikkoina selväksi kaikille uutiskirjeen tilaajille ja lukijoille. Mutta toistetaan se vielä: on vaikea nähdä, että markkinakorot voisivat pysyä edes nykyisellä tasolla kovin pitkään, sillä läntiset taloudet osoittavat jo nyt suuria heikkouden merkkejä. Viime päivinä taantumapelot maailmalla ovat entisestään yltyneet ja erityisesti Yhdysvaltoihin (joka dollarivetoisessa maailmantaloudessa johtaa korkosykliä Fed:n toimeenpanemana) taantuman tuloa pidetään kohta jo varmempana kuin sitä, että se ei tulisi. Näin alkaa olla jos keskuspankin omissakin arvioissa.
Korkeat korot ja talouspolitiikan kiristyminen muutoinkin ovat siis johtamassa nopeasti siihen, että läntiset taloudet ajautuvat kokonaiskysynnän alenemisesta seuraavaan laskusuhdanteeseen, ehkä taantumaan ja pahimmassa tapauksessa jopa lamaan. Jos (ja kun) näin käy, on edessä taas talouspolitiikan keventäminen. Ja koska rahapolitiikan rooli talouspolitiikan kokonaisuudessa on täysin keskeinen, rahapolitiikkaa jälleen kevennetään. Ja sehän tarkoittaa sitä, että “rahan hinta” taas alenee eli yleinen korkotaso painuu lähemmäs nollaa.
Tässä tullaankin erittäin keskeiseen osaan ennustetta “pysyvästä nollakorkoajasta”. Sekulaarisen stagnaation hypoteesi ei nimittäin ole missään vaiheessa kiistänyt sitä, etteivätkö keskuspankit halutessaan pystyisi nostamaan korkoja; minkälaisissa taloudellisissa olosuhteissa hyvänsä. Tästä ei ole ollut kysymys. Vaan siitä, millaisia taloudellisia seurauksia korkojen nostolla on.
Jotta voitaisiin julistaa, kuten “velkaboomerit” kovasti jo tekevät, että matalien korkojen aika on ohi, läntisten kapitalististen rahatalouksien pitäisi autonomisesti tai finanssipolitiikan auttamana kestää korkeampia korkoja ilman ajautumista välittömään laskusuhdanteeseen. Nythän näyttää ilmeiseltä, että näin ei todellakaan ole. Ja luulen, että syksyn ja ensi vuoden tullessa se näyttää vieläkin ilmeisemmältä.
Toinen näkökulmani “normaalien aikojen paluuseen” liittyy siihen havaintoon, että ei kai näissä taloudellisissa olosuhteissa ole mitään normaalia, jos normaalilla viitataan edes etäisesti johonkin sellaiseen, mihin olemme aiemmin tottuneet. Alkaa olla niin, että lähes kaikki ymmärtävät nyt havaitun inflaation tulevan pitkälti tarjontapuolen tekijöistä, eli tarjontarajoitteista. Ensin oli pandemia, joka rikkoi tuotantoketjuja ja pudotti tuottajia pelistä. Siinä sivussa toki myös elvytettiin hetkellisesti rajusti (ja luotiin pienen hetken verran myös kysyntäinflaatiopainetta). Sitten tuli Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan ja sitä seuranneet mittavat talouspakotteet, jotka käytännössä muutamassa viikossa mullistivat Euroopan ja maailman energiamarkkinat. Ja juuri tähän inflaatiopaineeseen keskuspankit tällä hetkellä ensisijaisesti reagoivat.
Se, että turvallisuus- ja geopoliittiset naamiot on riisuttu, on siis valunut suoraan myös taloudelliseen todellisuuteemme. Ja tämän valuman vaikutusta on voimistanut se, että talouspoliittinen ajattelumme on tässä ajassa varsin kapeaa. Vaikka lähes kaikki tietävät, etteivät keskuspankit voi energia- ja raaka-aineperäistä inflaatiota taltuttaa, vaan ainoastaan kysyntälähtöinen inflaatio voi olla jossain mitassa keskuspankkien näpeissä, silti keskuspankit laittavat nyt kaiken peliin - all in - hyökätessään inflaatiopedon kimppuun. Lopputulosta joku saattaisi pitää jopa hieman absurdina:
Eli yhteen vedettynä vielä: todistamme todella erityislaatuista historiallista hetkeä, jossa läntisten maiden ja Venäjän pitkä energiasuhde katkeaa juuri sen jälkeen, kun globaali pandemia on runnellut maapalloa, talouksia ja yhteiskuntia usean vuoden ajan ja mihin keskuspankit reagoivat tällä hetkellä “jokseenkin absurdisti”. Jos tämä tilanne on jonkun mielestä merkki paluusta normaaliin ja pienen juhlan aihe, niin hieman tuntuu siltä, että kaikki mahdolliset avut oman ajatusrakennelman pelastamisen puolesta otetaan silloin vastaan.
Entä sitten sen velka? Ovatko nykyiset olosuhteet, joissa keskuspankit selkärankareaktiolla ajavat korkeilla koroilla talouksia taantumaan kiihtyneen inflaation olosuhteissa tehneet julkisesta (tai yksityisestä velasta) suuremman yhteiskunnallisen ongelman?
Tässä “velkaboomereiden” ajatus on selvästi se, että historiassa valtioiden rahoitusongelmat ja -kriisit ovat aina seuranneet korkojen nousua. Mutta on tärkeä huomata, että velkaongelmat ovat lähes aina kohdistuneet yksittäisiin maihin, ja silloin korkojen nousun ja rahoituksen loppumisen taustalla ovat olleet erityiset institutionaaliset syyt. Koskaan emme ole todistaneet sellaista, että koko talousjärjestelmä ajautuisi yhtäaikaisesti valtioiden velkakriisiin niin sanotun riskittömän korkotason noustessa, ja tuskin todistamme tälläkään kertaa.
Jos ajattelemme asiaa vaikka Olivier Blanchardin kuuluisalla kestävyyskehikolla, jossa nimellisen kasvun (g) ja valtion maksaman korkoasteen (i) erotus ratkaisee, nykyisissä olosuhteissa kasvu ylittää edelleen korkotason. Reaalikorot pysyvät lähellä nollaa, eikä kestävyysvajelaskemissa tapahdu näissä olosuhteissa oikeastaan mitään. Siksi ette ole juuri kuulleet ekonomistejakaan varoittelemassa velkaongelmien pahenemisesta viime viikkoina ja kuukausina.
Ja jos vaikka valtion velkasuhdetta ja sen kehitystä pidetään jonkinlaisena mittarina velkakestävyydestä, inflaatio aina välttämättä kiihdyttää myös nimellisen BKT:n kasvua, jolloin korkomenojen kasvusta huolimatta valtion velkasuhde todennäköisesti alenee. Jotta näin ei olisi, keskuspankkien tulisi tehdä aivan drastisia korkoliikkeitä, jotka käytännössä romahduttaisivat koko talouden. Sellaiseen tuskin kukaan kuitenkaan edes näinä haukkamaisuuden päivinä on valmis menemään.
Näinpä viimeinenkin osa “velkaboomereiden” argumentista näyttää osoittautuvan loogisesti vaikeaksi saavuttaa.
Kerrataan vielä kertaamasta päästyä:
Viime vuosia korkeampien korkojen ajanjakso jää todennäköisesti lyhyeksi.
Nykyisissä taloudellisissa olosuhteissa ei oikeastaan ole mitään “normaalia”.
Koska korot nousevat kautta linjan yllättävän inflaation (ennen kaikkea tarjontalähtöisen inflaation) seurauksena, valtioiden rahoituskestävyyteen sillä ei ole juurikaan vaikutusta.
Koska juhannuskirjeen otsikossa luvattiin Yleinen teoria boomereista, korosta ja velasta, kirjoitettakoon se vielä poliittisen talouden näkökulmasta tähän loppuun:
Monilla perinteiseen talousajatteluun vihkiytyneillä talouden seuraajilla ja kommentaattoreilla on ollut viime vuosina vaikea sulattaa globaalin finanssikriisin jälkeen tapahtuneita makrotalousteoreettisen ajattelun ja talouspolitiikan muutoksia. Pitkään ennen kaikkea keskuspankkien johdolla jatkunut kapitalistisen rahatalouden tukeminen, jossa keskeisessä roolissa ovat olleet matalat korot ja keskuspankkien osto-ohjelmat, ovat koetelleet ennen kaikkea ajatusta siitä, että kapitalismissa rahalla tulee olla hinta ja rahan hinnan tulee ohjata kapitalismia kohti suotuisia lopputuloksia. Rahan hinnan tehtävänä on myös asettaa rajoja velkaantumiselle ja velallisille - ennen kaikkea valtioille ja julkiselle sektorille laajemmin. Kun talouden olosuhteet viimein sattumalta muodostuivat sellaiseksi, että keskuspankit reagoivat niihin rahoitusolosuhteita kiristämällä, niin sanotuilla “velkaboomereilla” oli mahdollisuus nähdä merkkejä, että heille tutut ja heidän hyväksymänsä talouden lainalaisuudet yhä toimivat ja niiden kautta voi selittää maailmaa. Tässä helpotuksessa he eivät kuitenkaan ole muistaneet katsoa yhtään tätä hetkeä pidemmälle eivätkä he ole pohtineet talouden kokonaiskuvaa esimerkiksi velan, velkaantumisen ja velkakestävyyden osalta. Voikin olla, että kun taloustilanne jälleen muuttuu huonommaksi taloudellisten toimijoiden reagoidessa keskuspankkien rahapolitiikan kiristykseen ja talouspolitiikassa joudutaan peruuttamaan takaisin elvytykseen, “velkaboomerit” putoavat uudestaan tyhjän päälle. Todennäköisesti he eivät kuitenkaan vieläkään muuta näkökulmiaan taloudesta, vaan jäävät odottamaan seuraavia tilanteita, joissa taas pääsevät julkistamaan oman näkökulmansa oikeaksi.
Oikein mainiota ja ei liian kuumaa juhannusta, hyvä Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeen lukijat! (Fiksusti vesillä, talouden tulkinnoissa ja auringossa.)