Presidentti Niinistö, keskuspankit ja velka

Onko talouksien velkaantuminen keskuspankkien syytä?

Olen Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessäni ja muissa kirjoituksissani käsitellyt tasaisin väliajoin presidentti Sauli Niinistön talousnäkemyksiä. On varsin mainiota, että presidentillä on ulkopoliittisten vastuidensa lisäksi näinä geopoliittisesti hektisinä päivinäkin aikaa talouspoliittiselle ajattelulle sekä ajatusten jakamiselle julkisesti. Viimeksi tällaista tapahtui menneenä lauantaina, kun Turun Sanomat julkaisi presidentti Niinistön haastattelun sivuillaan.

Minulla on aiemmin ollut pieniä vaikeuksia hahmottaa sitä kokonaiskuvaa, joka presidentillä on mielessään, kun hän pohtii ennen kaikkea läntisten talouksien sekä talousjärjestelmien tilaa 2020-luvun alussa. Se on johtunut osaltaan siitä, että olen saanut tietoni hänen ajatuksistaan pääasiassa haastatteluista, joissa syvälliselle asiain ruodinnalle ei ole ollut tilaa. Viimein minulla on kuitenkin tunne, että olen saanut jokseenkin hyvin kiinni Sauli Niinistön näkemyksistä liittyen moderniin kapitalistiseen rahatalouteen ja sen ongelmiin.

Tuoreessa Turun Sanomien haastattelussa Niinistö nähdäkseni toi esiin ajattelunsa kulmakivet. Ne ovat seuraavat:

1. Läntisissä talouksissa on liikaa velkaa - yksityistä ja julkista - ja velasta tulee välttämättä ongelma ennen pitkää.

2. Velkaantumisen keskeisenä syynä on keskuspankkien viime vuosina ja vuosikymmeninä harjoittama liian löysä rahapolitiikka, jonka huipentumana on ollut globaalin finanssikriisin jälkeen alkanut “rahan painaminen”.

3. Keskuspankit ovat toimillaan (ts. löysällä rahapolitiikalla) aiheuttaneet sen, ettei velkaan enää suhtauduta riittävällä vakavuudella, vaan yksityiset ja julkiset toimijat ovat valmiit ottamaan sitä aina vain lisää ja vieläkin lisää.

4. Lopulta pää jää kuitenkin vetävän käteen ja alkaa pitkä velan vähentämisen ajanjakso - niin julkinen kuin yksityinenkin sektori joutuvat säästökuurille ja tulee niin sanotusti maksun aika.

Niinistön analyysi tilanteesta lienee ensisijaisesti deskriptiivinen eli kuvaileva, mutta ehkä jonkinlainen moraalinen vire siihen kuitenkin liittyy. Jos en ole aivan väärin tulkinnut, Niinistö pitäisi parempana tilannetta, jossa velan kasvua olisi pyritty määrätietoisemmin hillitsemään lähihistoriassa. Silloin sellainen seinään ajo, kuin mihin nyt ollaan hänen ennusteensa mukaan joutumassa, olisi kaiketi voitu välttää. Vaikea on olla myös tulkitsematta Niinistöä niin, että hänen mielestään keskuspankkien olisi erityisesti globaalin finanssikriisin jälkeen pitänyt harjoittaa tiukempaa rahapolitiikkaa ja jättää vähintäänkin “liiallinen” rahan painaminen väliin.

Olen itse ollut kiinnostunut Niinistön edellä kuvatusta talousajattelusta nimenomaan siksi, että se liikkuu puhtaasti “keskuspankkikapitalismin” kentällä. Onpa Niinistö julkisestikin tähän käsitteeseen viitannut aiemmissa haastatteluissaan. Olen myös joistakin Niinistön pointeista samaa mieltä, mutta joistakin sitten taas eri mieltä. Yritän seuraavaksi kuvata näitä eroja käymällä läpi pääkohdat Niinistön ajattelusta omiin ajatuksiini niitä peilaten.

1. Läntisissä talouksissa on liikaa velkaa - yksityistä ja julkista - ja velasta tulee välttämättä ongelma ennen pitkää: Moderni kapitalistinen rahatalous on velkaan perustuva talous. On aivan ilmeistä, että taloudellisten toimijoiden väliset velkasitoumukset ovat yksi tärkeimmistä taloutemme instituutioista. Ilman velkaa ei tällaista talousjärjestelmää olisi syntynyt, eikä sen hyötyjä tai haittoja olisi koskaan päästy todistamaan. Velka laittaa tuotannon liikkeelle, muuttaa ihmisten tarpeet kysynnäksi (velkaraha) ja luo edellytykset säästämiselle sekä dynaamiselle varallisuuden kerryttämiselle. Velasta ei siis voida koskaan hankkiutua eroon niin kauan kuin haluamme nykymuotoisesta talousmallista pitää kiinni. Mutta mikä määrä velkaa on sitten riittävästi ja milloin velkaa on liikaa? Tämä on luonnollisesti erittäin vaikea kysymys vastattavaksi. Kuitenkin kaksi melko ilmeistä vastausta tulee mieleen: 1) Jos velan määrä alkaa aiheuttaa taloudelle sisäsyntyisiä kriisejä eikä sen hallinnassa yksinkertaisesti enää onnistuta, sitä on liikaa; 2) Jos velan määrä mahdollistaa sen kokoisen talouden, joka ei enää pysy taloudelle ulkopuolisten rajojen, kuten ekologisten rajojen sisällä, velkaa on liikaa. Niinistön huoli näyttää perustuvan ensimmäiseen vastaukseen. Eli nyt velalle perustuva talousjärjestelmä on luonut niin paljon velkaa, että siitä tulee sille sisäisesti ongelma. Samalla lailla, kuin liiasta sokerista, suolasta tai kovasta rasvasta voi tulla ihmisen terveydelle ongelma, vaikka kaikkea niitä tarvitaan jossain mitassa terveelliseen elämään. Itse en puolestani usko, että olisimme vielä lähelläkään tuollaista tilannetta. Velkaa kertyy ja velkasuhteet nousevat, mutta samalla myös halukkuus antaa velkaa näyttää pysyvän korkealla - toisin sanoen velkaantumisen peilikuva eli rahoitusvarallisuuden kerryttäminen kiinnostaa edelleen talouden toimijoita. Myös velan hallinnan välineet, ennen kaikkea juuri moderni keskuspankkitoiminta, näyttävät kehittyvän tarpeen mukaan niin, että isoja velkakriisejä ei helposti päästetä syntymään. Sopivaa kiristystä ja kevennystä vuorotellen ja kaikki jatkuu hienosti hamaan tulevaisuuteen. Toki tämä saattaa olla juuri sitä, mitä Niinistö kritisoi “liiallisena rahan painamisena”, mutta minun nähdäkseni tilanne on ja pysyy keskuspankkien hallussa niin pitkään kuin kapitalistisen talousjärjestelmämme perusinstituutiot pysyvät pystyssä. Sisäsyntyistä seinään ajoa ei siis nähdäkseni ole tulossa. Sen sijaan vastauksen 2 osalta alan itse olla koko ajan enemmän huolissani. Näyttää nimittäin siltä, että laadullisesti ja määrällisesti arvioituna nykyinen talousjärjestelmämme ei pysy eikä ole jatkossakaan pysymässä ekologisten rajojen sisäpuolella. Toisin sanoen ympäristölliset ongelmat tulevat muuttumaan yhä vaikeammiksi kriiseiksi, jotka uhkaavat sekä yhteiskuntia että tietenkin myös talousjärjestelmäämme siinä sivussa. Kiinnittäisinkin huomion ensisijaisesti siihen, miten velkavetoista talousjärjestelmäämme tulevaisuudessa laadullisesti ja määrällisesti muutetaan niin, että vähitellen palaamme sosiaalisesti kestävästi ja yhteiskuntarauha säilyttäen kyseisten rajojen sisälle. Siinä työssä tarvitaan myös lisää velkaa ja velanmaksua, sillä velan kautta asiat laitetaan taloudessamme tapahtumaan. Tämä on yksi tärkeä peruste sille, ettei velkaa kannata liiaksi demonisoida, edes siinä tapauksessa, että on huolissaan talouden liiallisesta ekologisesta jalanjäljestä.

2. Velkaantumisen keskeisenä syynä on keskuspankkien viime vuosina ja vuosikymmeninä harjoittama liian löysä rahapolitiikka, jonka huipentumana on ollut globaalin finanssikriisin jälkeen alkanut “rahan painaminen”: On tietysti totta, että viime vuosikymmenien aikana läntisissä talouksissa rahapolitiikasta on tullut koko ajan kevyempää, jos keveyttä mitataan yleisellä korkotasolla. Nimelliskorkojen ja myös reaalikorkojen lasku on ollut trendi, jolle ei ole näyttänyt tulevan loppua. Toki nyt pandemiatalouden ja Venäjän hyökkäyssodan myötä tulleen inflaatioshokin aikana siltä on saattanut hetkellisesti näyttää, mutta vasta tulevat vuodet kertovat, miten pidemmän aikavälin trendille käy. Kun katsomme (kuvio 1), miten globaalille julkiselle ja yksityiselle velalle on käynyt viimeisen puolen vuosisadan aikana, näemme, että suhteessa BKT:hen velan määrä on koko ajan kasvanut. Harppauksia velkasuhteessa on otettu aina syvien kriisien aikaan, ja muuna aikana kasvu on ollut tasaisempaa.

Kuvio 1. Globaali julkinen ja yksityinen velka suhteessa BKT:hen vuosina 1970-2021 (Lähde: IMF)

• Nyt voidaan kysyä, onko tämä velan ja velkasuhteen kasvu ollut erityisesti keskuspankkien aikaansaannosta ja onko globaalin finanssikriisin jälkeinen “nollakorkoaika” jotenkin erityisesti johtanut velkaantumisen kasvuun. Kun tarkasteluajanjaksollemme osuu vielä niin sanotun Volcker-shokin ajanjakso 1970-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin, voidaan vertailla sitä, miten kireämpi rahapolitiikka 2010-luvulla olisi mahdollisesti velkaantumiseen vaikuttanut. Kuvion perusteella näyttää siltä, että mitään erityistä velkaantumisharppausta ei viime vuosina ole nähty (koronakriisiä lukuunottamatta), vaan itseasiassa jyrkin velkasuhteen nousu osuu juuri edellä mainitulle Yhdysvaltojen keskuspankin silloisen haukkamaisen pääjohtajan Paul Volckerin mukaan nimeämälleni ajanjaksolle. Ehkä mitään erityistä painolastia ei siis kannata kasata “rahan painamisen” niskaan, sillä myös kireällä rahapolitiikalla on ollut merkittäviä velkaseuraamuksia. Yleisesti kuviosta voitaisiin päätellä sellaista, että velan määrän ja velkasuhteen kasvu näyttää olevan nykyisen talousjärjestelmämme sisäänrakennettu piirre. Nopeasti tullaankin kysymykseen, että jos velasta tekee suurimman taloudellisen ongelman, mikä sitten voisi olla vaihtoehto. Pitäisikö meidän luoda vaihtoehtoinen talousjärjestelmä, jossa velka ei olisi yhtä suuressa roolissa? Vai pitäisikö nykyistä järjestelmää vain hienosäätää niin, että velkaa olisi vähemmän? Oltaisiinko sitten valmiit luopumaan kaikista niistä hyödyistä ja eduista, joita vahvasti velkavetoinen talous tuottaa suhteessa niukemman velan määrän talouteen verrattuna? Oli miten oli, velkakritiikistä tulee nopeasti jonkinlaista järjestelmäkritiikkiä, josta status quon ja nykyisten valtasuhteiden puolustaminen on kaukana.

3. Keskuspankit ovat toimillaan (ts. löysällä rahapolitiikalla) aiheuttaneet sen, ettei velkaa enää suhtauduta riittävällä vakavuudella, vaan yksityiset ja julkiset toimijat ovat valmiit ottamaan sitä aina vain lisää ja lisää: Edellä jo huomautin, ettei kireämpi rahapolitiikka välttämättä johtaisi velan määrän ja velkasuhteen suhteen lainkaan “pienempiin” lopputuloksiin. Mutta Niinistön behavioristista päättelyä on silti kiinnostavaa tarkastella erikseen. Onko tosiaan niin, että matalat korot villitsevät ihmiset sellaiseen velkaantumistahtiin, joka ei koskaan pysähdy ja lopulta aiheuttaa sen jo useasti mainituksi tulleen seinään ajon? En sanoisi heti niin. Keskuspankit nimittäin edelleen mitoittavat rahapolitiikkansa siten, ettei talouden ylikuumenemista päästetä tapahtumaan. Se on nähty viime kuukausina hyvin selvästi. Matalia korkoja saadaan vain silloin, kun kokonaiskysynnän kasvu on heikkoa ja sitten kun se taas uhkaa nousta liian korkeaksi suhteessa tarjontapotentiaaliin, keskuspankit varmasti tulevat hätiin. Matalat korot viime vuosina ovat olleet seurausta siitä, että läntisissä talouksissa kasvu on madannut, inflaatio on pysynyt poissa ja rakenteelliset ongelmat ovat uhanneet muun muassa eurojärjestelmän olemassaoloa. Jos noina vuosina olisi ilman aktiivisen finanssipolitiikan tukea harjoitettu vielä kovaa rahapolitiikkaakin, taloudelliset tulokset olisivat varmasti olleet vieläkin huonompia. Kun velanotosta jatkuvasti pelotellaan ja juuri nytkin nousevat korot ovat esimerkiksi monien asuntosijoittajien huolena, tuskin edes mitään syvällistä velkahuolesta vapautumista on ehtinyt länsimaissa tapahtua. Voi jopa olla, että jos ja kun asuntomarkkinoilla vuonna 2023 kunnolla rytisee ja tämä vaikutus valuu muuallekin talouteen, lainanottohalut ovat alamaissa useita vuosia eteenpäin. Pitäähän muistaa sekin, että keskuspankit voivat milloin vain panikoida ja nostaa korkoa reippaasti, jos inflaatio syystä tai toisesta kiihtyy!

4. Lopulta pää jää kuitenkin vetävän käteen ja alkaa pitkä velan vähentämisen ajanjakso - niin julkinen kuin yksityinenkin sektori joutuvat säästökuurille ja tulee niin sanotusti maksun aika: On hyvin mahdollista, että talouspolitiikka muuttuu kautta linjan kiristäväksi tulevina vuosina. Rahapolitiikka on sitä jo ja poliittisten päättäjien puheenvuorot antavat olettaa, että Suomessa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa ekspansiivisen finanssipolitiikan ajat ovat jälleen jääneet taakse. Poliittisesti nykyiset olosuhteet näyttävät vääjäämättömästi kutsuvan takaisin talouskuriin, jonka päivät eurokriisin jälkeen monet olivat jo laskeneet luetuksi. Talouskurilla on sitten tapana pakottaa myös yksityiseen velanvähentämiseen, mistä seurauksena on mitä todennäköisemmin deflatorinen taantuma, kun kokonaiskysynnän kasvu taloudessa loppuu. Tässä yhteydessä on muistettava se, että yritys vähentää velkaa ei välttämättä velkaan perustuvassa taloudessa johda siihen ainakaan velkasuhteen laskun muodossa. Talouden ja tulojen supistuminen vain suurentaa velkataakkaa. Varsinaisesti mitään pakkoa talouskuripolitiikalle ja sen seurauksille ei kuitenkaan ole, sillä kuten edellä on mainittu, kapitalistisessa rahataloudessa velalle löytyy edelleen kysyntää ja velanhallinnan mekanismit on saatu sellaisiksi, että velan määrän ja velkasuhteen nousun kanssa edelleen pystytään elämään. Suurempi kysymys mielestäni on se, pystymmekö uudistamaan taloutemme materiaalisia rakenteita tulevina vuosina siten, että ekologinen ja sosiaalinen kestävyys yhteiskunnissamme saavutetaan. Tätä uudistustyötä on välttämättä tehtävä nykyisen velkatalouden rakenteissa, sillä mitään muutakaan talousjärjestelmää ei ole käsillä tässä historiallisessa hetkessä. Yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan muuttaminen, tarvittavat teolliset murrokset ja laajat kysyntä- ja tarjontarakenteiden muutokset vaativat velan käyttöä välineenä materiaalisten sekä inhimillisten resurssien mobilisoinnissa ja uudelleen suuntaamisessa. Tästä näkökulmasta onkin ongelmallista, jos velasta tehdään ongelma sinällään, minkä seurauksena tarvittavia investointeja voi jäädä tekemättä ja tarvittavaa toimintaa syntymättä. Seuraavat vuodet ovat tästäkin näkökulmista kiinnostavia: johtaako velkapelko ekologisen jälleenrakennuksen viivästymiseen, vai pystymmekö tehokkaasti edistämään sitä nykyisiä taloutemme perusinstituutioita hyödyntäen?

Presidentti Niinistön syvälliset talouspohdinnat ovat erittäin tarpeellisia tässä ajassa. Niiden pohjalta olen minäkin päässyt tässä käsittelemään suuria talouteemme liittyviä kysymyksiä ja tulevien vuosien yhteiskunnallista kehitystä määrittäviä prosesseja. Jatkukoon keskustelu tästä ja löytäkäämme velkaan sellainen suhtautumistapa, joka lopulta tuottaa parhaan mahdollisen yhteiskunnallisen ja ympäristöllisen kehityksen.