Perjantaikirje: tiet eroavat
Yhdysvaltojen ja euroalueen talouspolut ovat lähtemässä nyt eri suuntiin. Samalla myös Fed:n ja EKP:n rahapolitiikat alkavat erota toisistaan.
Etukäteen näytti siltä, että tämä viikko saattaisi olla todella SUURI viikko keskuspankkikapitalismissa. Tiedossa oli keskeisiä tilastojulkistuksia, kuten Yhdysvaltojen marraskuun kuluttajahintaindeksi, sekä politiikkapäätöksiä keskuspankeilta - perättäisinä päivinä Fed:ltä ja EKP:lta. Lopulta kuitenkin kunnon mylläkkää jouduttiin odottamaan torstai-iltaan asti, jolloin EKP:n rahapoliittinen tahtotila oli saatu esiteltyä yleisölle kokonaisuudessaan.
Alkuviikon yllättäväkin rauhallisuus oli seurausta siitä, että inflaatio Yhdysvalloissa näytti edelleen marraskuussa antaneen periksi. Pelokkaimmatkin uskaltavat kohta sanoa, että inflaatiohuippu Yhdysvalloissa on jo jäänyt taakse ja jo lähitulevaisuudessa deflatoriset voimat saattavat päästää pois loputkin ilmat yleisen hintatason noususta. Jopa niin, että Fed:n toivoma inflaatiotaso saavutettaisiin ennen ensi vuoden juhannusta.
Koska tuollaiset tunnelmat vahvistuivat ennen Fed:n korkokokousta, oli Jerome Powellilla täysi työ puolustaa keskuspankin tiukkaa rahapolitiikan linjaa ja julkilausuttua tavoitetta, että rahoitusolosuhteiden pitäisi edelleen kiristyä jossain mitassa. Powell kyllä yritti, ja kun toissa viikolla tulkitsin niin, että Fed on antamassa markkinoiden koronalennusodotuksille täysin periksi, keskiviikkoiltana sekä Powellin lehdistötilaisuuden sisällöt että keskuspankin korkoennusteet oli laadittu tiukan haukkamaisiksi. Tästä huolimatta markkinakorot eivät juuri värähtäneet ylöspäin ja tilanne rahoitusolosuhteiden suhteen pysyi hyvin staattisena.
Jos Yhdysvalloissa tilanne on vakautumassa, Euroopassa niin ei todellakaan ole ihan heti käymässä. Myös Euroopasta ja euroalueelta saatiin vahvistettuja marraskuun inflaatiolukuja ulos alkuviikosta ja ne näyttivät hurjilta. Kun edessä on vielä kylmenevä talvi energiakriisissä, ei ole mitään syytä olettaa, että inflaation huippu vanhalla mantereella olisi jo nähty. Jo alkuviikon tilastojulkistukset ja markkinareaktiot saivat minut ajattelemaan, että nyt viimein ero Yhdysvaltojen ja euroalueen taloudellisissa “fundamenteissa” alkaa näkyä.
Samalla mieleeni tosiaan juolahti, että ehkäpä EKP menee ja ohittaa Fed:n haukkamaisuudessa tulevina kuukausina. Onhan sille vieläpä muotoiltu tiukempi hintavakausmandaattikin kuin kumppanilleen Fed:lle. Pari viikkoa sitten huomasin tällaisesta enteitä, kun EKP:n johtokunnan saksalaisjäsen Isabel Schnabel näytti Powellille mallia siitä, miten markkinoita vastaan pelataan kovaa tilanteessa, jossa sijoittajat jo alkavat haistella keskuspankin linjan pehmentymistä.
Ja eilen torstaina nämä odotukseni saivat vahvistuksen. Koko EKP:n rahapoliittinen koneisto oli valjastettu tykittämään mahdollisimman haukkamainen ulostulo rahapolitiikkakokouksesta. Ensinnäkin ekonomistien ennusteissa tulevien aikojen inflaatiotasoa oli selvästi nostettu. Vaikka EKP teki odotetun 0,5 prosenttiyksikön korotuksen, se päätöksessään lupasi aloittaa tiukemman määrällisen kiristämisen kuin mitä oli aiemmin julkituonut. Sitten pääjohtaja Christine Lagarde löi edellisenä iltana haukkamaisesti esiintyneen Powellin täysin laudalta omalla haukkaesityksellään lehdistötilaisuudessa.
EKP:n tykityksen seurauksena sekä lyhyet että pitkät korot euroalueella ampaisivat ylös, euron vahvistuminen dollariin nähden sai lisäpontta ja korkoerot euromaiden välillä lähtivät jälleen kasvamaan. Todellinen slam dunk. Jos Powell ja Lagarde tavoittelivat tämän viikon korkokokouksistaan suurin piirtein samanlaista lopputulosta, EKP:n pääjohtaja onnistui merkittävästi paremmin.
Mitä voimme poimia tästä jatkoon? Nähdäkseni meidän on syytä ymmärtää, että nyt viimein Euroopan erityiset ongelmat alkavat näkyä ja ne tulevat jatkossa viemään Euroopan ja Yhdysvaltojen taloudet eri suuntiin - myös rahapoliittisesti. Yhdysvalloissa ei ole samanlaista energiakriisiä kuin Euroopassa, eikä sellaista ole näköpiirissä. Monet paikalliset hintapainetekijät ovat siellä antaneet periksi ja globaalistikin tilanne on tasoittunut tarjonnan pullonkaulojen osalta siten, että niistä ei enää synny viime kuukausina nähtyjä ongelmia Yhdysvaltojen taloudelle.
Euroopan taloudellista kehitystä puolestaan määrittää nyt kolme asiaa: energia, energia ja energia. Kun perustuotannontekijästä on pulaa, talouden reaalisesti täytyy supistua ja silloin saamme joksikin aikaa vitsaukseksi inflaation tai taantuman tai molemmat riippuen siitä, millaiset politiikkavastauksen valitsemme. Alkuun Euroopassa katsottiin inflaatiota läpi sormien, mutta nyt vastaukseksi on valikoitumassa kiristävä talouspolitiikka (ennen kaikkea rahapolitiikka), jolla inflaatiota pyritään taittamaan taantumaa syventäen.
On kuitenkin muistettava, että tämä näkymä ei välttämättä ole totta siinä mielessä, että se koskaan toteutuisi. Jos Euroopan talous sakkaa kunnolla vuoden 2023 ensimmäisellä puoliskolla, EKP tuskin jatkaa nykyisen tahtotilansa artikulointia ja puolustamista. Syvä taantuma kiristää muutenkin rahoitusolosuhteita, kuten viime viikon uutiskirjeessä pohdin, jolloin keskuspankki joutuisi mahdollisesti reagoimaan erittäin nopeasti toiseen suuntaan kuin mihin se on vuoden 2022 lopussa mennyt. Ja pitää myös muistaa, että EKP:lla olisi ollut mahdollisuus nostaa tälläkin kertaa korkoa 0,75 prosenttiyksikköä, mitä se ei kuitenkaan tehnyt. Tekojen ja puheiden välillä on ristiriita, mihin taantumanäkymä varmasti osaltaan vaikuttaa.
Keskuspankkikapitalismissa vuodesta 2023 on tulossa vähintään yhtä kiinnostava kuin kuluneesta vuodesta. Vuoden viimeisissä uutiskirjeissäni tulen käsittelemään tarkemmin ensi vuoden näkymiä. Sitä odottaessa toivotan lukijoille oikein hyvää viikonloppua ja jouluviikon alkua! Pysykää lämpiminä ja saakaa kohtuullisia sähkölaskuja.