Rahapolitiikan normalisointi edellyttää kapitalistisen talousjärjestelmän institutionaalista muutosta. Nykyisessä rahapolitiikan linjassa ei lopulta ole mitään yllättävää.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Steve Heinrich [sic] kirjoittaa usein QE:n kasvattavan taloudellista epätasa-arvoa ja keskittävän omaisuuksia pienelle osalle väestöä. Samasta puhui toinen sijoitusguru Stanley Druckenmiller hiljattain. Jostain syystä ekonomistit, keskuspankkiirit ja MMT:n nimeen vannovat eivät aiheesta puhu, etkä itsekään samaa linjaa noudattaen mainitse asiasta sanallakaan. Mikä on mielipiteesi aiheesta vai onko aihe tabu?
Stagnaatio suhteessa mihin? Onhan maailmantalous kasvanut lähes räjähdysmäisesti vähänkin pitemmällä aikataululla katsoen, mutta kysyntä ei ole kasvanut riittävästi suhteessa toteutuneeseen tuotantoon, puhumattakaan suhteessa tuotanto/tuottopotentiaaliin JOS unohdetaan kokonaan mitä moninaisimmat ulkoistetut kustannukset.
Keskuspankit eivät ole viime käteisiä maksajia vaan luonto. Sen suhteen ei kannata olla pessimistinen että kasvu pysähtyy. Päinvastoin edessä on joko hallittu tai hallitsematon tuotannon määrällinen vähennys ja tuotosten radikaali uudelleenjako sekä kansakuntien kesken että kansakuntien sisällä. Tämän onnistumisen suhteen voi kyllä olla pessimistinen.
Muuten loistava kirjoitus, mutta olisi voinut tarkentaa, mistä kokonaiskysynnän kasvu tulee. Eikös se pääasiassa tule teollisessa ja vielä jonkun aikaa jälkiteollisessakin yhteiskunnassa, kun ihmistyö on tärkein reaalitalouden moottori, palkkojen ja sosiaalietuuksien nostamisesta? Tuntuu oudolta, miten usein julkisessa talouskeskustelussa tuota asiaa kierretään ja se vaikuttaa olevan taloustieteellinen tai ainakin talouspoliittinen tabu.
Veikkaan vaihtoehtoa 1: Talousajattelu tuskin tulee muuttumaan lähiaikoina, joten keskuspankit tulevat jatkamaan "korkohalpuutusta" ja edessä on paluu sekulaariin stagnaatioon.
Seuraava kriisi onkin sitten mielenkiintoinen paikka, kun alijäämiä tulisi taas kasvattaa kasvun tukemiseksi. Poliittisen teatterin ystäville on tiedossa laatuviihdettä.
Aloin myös pohtimaan kasvun käsitettä: Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Nominaalikasvua vs. reaalikasvua? Toimisiko kapitalistinen talous pelkän nominaalisen numeroarvojen kasvun varassa, vai pitääkö ihmisten saada jatkuvasti lisää romppeita nurkkiinsa?
Reaalikasvusta käsittääkseni jätetään huomiotta laadullinen ja immateriaalinen kasvu. Luonnollisesti reaalikasvusta tulisi sitten myös vähentää ulkoisvaikutukset, joihin Matti kommentissaan viittaa.
Oma ratkaisuni talouskasvukysymykseen on se, että talouskasvutavoitteista tylysti luovutaan kokonaan. Keskuspankkien roolin taloudessa voi minimoida laskemalla korot määräytymään vapaasti markkinoilla, jolloin keskuspankkien henkilökunta vapautuu tuottoisampiin hommiin.
Lisäksi kun valtio vielä lopettaa täysin tarpeettoman koronmaksun valtionvelkakirjatalletuksista, niin voidaan alkaa pikkuhiljaa suuntautumaan kohti Jussin esittämää kohdan 2. talousjärjestystä.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Steve Heinrich [sic] kirjoittaa usein QE:n kasvattavan taloudellista epätasa-arvoa ja keskittävän omaisuuksia pienelle osalle väestöä. Samasta puhui toinen sijoitusguru Stanley Druckenmiller hiljattain. Jostain syystä ekonomistit, keskuspankkiirit ja MMT:n nimeen vannovat eivät aiheesta puhu, etkä itsekään samaa linjaa noudattaen mainitse asiasta sanallakaan. Mikä on mielipiteesi aiheesta vai onko aihe tabu?
Stagnaatio suhteessa mihin? Onhan maailmantalous kasvanut lähes räjähdysmäisesti vähänkin pitemmällä aikataululla katsoen, mutta kysyntä ei ole kasvanut riittävästi suhteessa toteutuneeseen tuotantoon, puhumattakaan suhteessa tuotanto/tuottopotentiaaliin JOS unohdetaan kokonaan mitä moninaisimmat ulkoistetut kustannukset.
Keskuspankit eivät ole viime käteisiä maksajia vaan luonto. Sen suhteen ei kannata olla pessimistinen että kasvu pysähtyy. Päinvastoin edessä on joko hallittu tai hallitsematon tuotannon määrällinen vähennys ja tuotosten radikaali uudelleenjako sekä kansakuntien kesken että kansakuntien sisällä. Tämän onnistumisen suhteen voi kyllä olla pessimistinen.
Muuten loistava kirjoitus, mutta olisi voinut tarkentaa, mistä kokonaiskysynnän kasvu tulee. Eikös se pääasiassa tule teollisessa ja vielä jonkun aikaa jälkiteollisessakin yhteiskunnassa, kun ihmistyö on tärkein reaalitalouden moottori, palkkojen ja sosiaalietuuksien nostamisesta? Tuntuu oudolta, miten usein julkisessa talouskeskustelussa tuota asiaa kierretään ja se vaikuttaa olevan taloustieteellinen tai ainakin talouspoliittinen tabu.
Veikkaan vaihtoehtoa 1: Talousajattelu tuskin tulee muuttumaan lähiaikoina, joten keskuspankit tulevat jatkamaan "korkohalpuutusta" ja edessä on paluu sekulaariin stagnaatioon.
Seuraava kriisi onkin sitten mielenkiintoinen paikka, kun alijäämiä tulisi taas kasvattaa kasvun tukemiseksi. Poliittisen teatterin ystäville on tiedossa laatuviihdettä.
Aloin myös pohtimaan kasvun käsitettä: Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Nominaalikasvua vs. reaalikasvua? Toimisiko kapitalistinen talous pelkän nominaalisen numeroarvojen kasvun varassa, vai pitääkö ihmisten saada jatkuvasti lisää romppeita nurkkiinsa?
Reaalikasvusta käsittääkseni jätetään huomiotta laadullinen ja immateriaalinen kasvu. Luonnollisesti reaalikasvusta tulisi sitten myös vähentää ulkoisvaikutukset, joihin Matti kommentissaan viittaa.
Oma ratkaisuni talouskasvukysymykseen on se, että talouskasvutavoitteista tylysti luovutaan kokonaan. Keskuspankkien roolin taloudessa voi minimoida laskemalla korot määräytymään vapaasti markkinoilla, jolloin keskuspankkien henkilökunta vapautuu tuottoisampiin hommiin.
Lisäksi kun valtio vielä lopettaa täysin tarpeettoman koronmaksun valtionvelkakirjatalletuksista, niin voidaan alkaa pikkuhiljaa suuntautumaan kohti Jussin esittämää kohdan 2. talousjärjestystä.