Perjantaikirje: MMT:n kunniakierros ja inflaatiopaniikki
Makrotalouskeskustelun villi viikko sai ansaitsemansa lopun, kun Yhdysvaltojen inflaatio yllätti taas kovuudellaan.
Vaikka omikronmuunnos edelleen jyllää maailmalla, koronapandemia alkaa selvästikin olla ihmisten mielissä taakse jäänyttä elämää. Näin voisi päätellä ainakin siitä, että kansainvälisessä makrotalouskeskustelussa aiheet ovat palanneet takaisin siihen, mihin vuonna 2019 jäätiin. Jos olet näitä keskusteluja seurannut, tiedät varmaan (ilman edellisen linkin avaamistakin) mistä kirjoitan. Tietysti tässäkin uutiskirjeessä varsin kattavasti esillä olleesta makrotalousteoreettisesta kokonaisuudesta - modernista rahateoriasta eli MMT:stä.
Kävin itse viime vuonna läpi MMT:n perusteet yhdessä Jarno Lehtolan kanssa. Jarno tuotti suomenkielisen MMT-kurssin verkkoon ja minä sitten kommentoin sen sisältöjä. Koko kattaus löytyy näppärästi täältä. Jos MMT ei ole vielä tuttu, kannattaa ehdottomasti tutustua siihen noiden tekstien kautta. Veikkaanpa nimittäin, ettei tämän viikon myllytys tule jäämään viimeiseksi aiheesta käytäväksi kansainväliseksi keskusteluksi.
Mutta käydäänpä seuraavaksi hieman läpi tämän viikon keskustelun syitä ja sitä, millaisia tuntemuksia keskustelu minussa herätti. Sen jälkeen siirrytään tämän perjantain kirjeen toiseen aiheeseen, joka on niin ikään vanha tuttu: inflaatio ja rahapoliittinen reaktio siihen.
MMT-viikko hetki hetkeltä (ei sentään)
Kaikki sai alkunsa siitä, että viime sunnuntaina arvostettu päivälehti New York Times julkaisi henkilökuvajutun Stephanie Keltonista. Keltonhan tunnetaan laajalti MMT-näkökulman johtavana kehittäjänä ja popularisoijana. Jutussa ei sinällään ollut mitään ihmeellistä ja se oli melko kepeästi kirjoitettu - ihan kiva henkilökuvajuttu. Sen kärkenä oli ajatus siitä, että MMT-näkökulma on toiminut varsin mukavasti korona-ajan talouden ymmärtämisen tulkkina. Erityisesti arvaus siitä, ettei koronaelvytys tule olemaan kiinni rahoitusmarkkinoiden hermostumisesta kasvavia Yhdysvaltojen valtiontalouden alijäämiä kohtaan, on näyttänyt pitäneen hyvin kutinsa. Kaikkien aikojen velkaelvytys ei todellakaan ole näkynyt valtion rahoitusolosuhteiden heikentymisenä ja korkojen nousuna, vaan päinvastoin elvytys on saatu tehdä alusta loppuun ennätysalhaisten korkojen kanssa.
Kaikki tämän uutiskirjeen lukijat toki tietävät, ettei tuossa tulemassa ole mitään ihmeellistä. Yhdysvaltojen keskuspankki pystyy aina asettamaan korot jokseenkin haluamalleen tasolle ja jos finanssipoliittinen elvytys tarvitsee rinnalleen matalaa korkotasoa - sekä lyhyessä että pitkässä päässä - keskuspankki voi sen kaikkina aikoina tarjota. Oikea talouspoliittinen kysymys kuuluukin, missä laajuudessa ja millä tavoilla Yhdysvaltojen liittovaltion tulisi finanssipoliittista asettaan keskuspankin tuella käyttää, jotta halutut yhteiskunnalliset tavoitteet saavutettaisiin.
MMT:n saama hyväksyvä käsittely näin korkea-arvoisessa lehdessä johti todelliseen kommentointimyrskyyn, jossa keihäät lentelivät suuntaan jos toiseen. Jotkut innokkaimmat ja varsin vaikutusvaltaisetkin talouskommentaattorit olivat niin nopeita liikkeissään ja artikkelin arvostelemisessa, etteivät ehtineet edes tarkastaa toimittajan nimeä ennen “kritiikkiensä” julkaisemista.
Koska viikon aikana käydyssä keskustelussa ei oikeastaan ole sisällöllisesti mitään sellaista uutta, mitä Jarnon ja minun MMT-dialogissa ei olisi jo kommentoitu, siirryn tässä vaiheessa ainoastaan keskustelun metakommentointiin.
Onhan se nimittäin hiukan ihmeellistä, kuinka raivopäistä makrotalousteoreettinen ja -poliittinen keskustelu voi edelleen olla. Sen sijaan, että siinä yritettäisiin toisia kunnioittaen yhdessä ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu ja miten talous makronäkökulmasta (miksei mikronäkökulmastakin) toimii, valtava määrä energiaa käytetään omien asemien puolustamiseen, kunnian keräilyyn ja muiden keskustelun osapuolien halventamiseen.
Itselle tällainen keskustelu alkaa jo vuosikymmenen seuraamisen (ja osallistumisen) jälkeen riittää. En nimittäin usko, että kyseinen toiminta tekee hyvää makrotaloustieteen maailmalle niin sanotusti ulkopuolisten tarkkailijoiden silmissä (ja makrotaloustieteeseen on tullut itse investoitua). Tai ehkäpä meno on sisältöjensä puolesta sen verran vaikeaselkoista, ettei sen laadullista pulmallisuutta edes hahmoteta. Tai ehkä ränttääminen on vain niin viihdyttävää seurattavaa, että se sinällään luo merkityksiä ihmisille. Tai ehkä keskustelun perimmäiset poliittiset lähtökohdat ymmärretään, jolloin myös keskustelun kuumuus selittyy sen tarkastelijalle loogisena lopputulemana.
Pitää todellakin jäädä (taas kerran) pohtimaan, miten makrotalouskeskusteluihin pitäisi suhtautua. Tällä hetkellä olo on tyhjä.
Inflaatiopaniikkia ilmassa - lyhyen syklin maailmassa
Onneksi viikon lopulla saatiin myös oikeaa taloudellista ajateltavaa, kun Yhdysvaltojen tammikuun inflaatiotiedot julkistettiin. Ja niinhän siinä taas kävi, että odotukset ylittyivät: vuosi-inflaatio nousi peräti 7,5 prosenttiin ja “ydininflaatiokin” (myös vuositasolla) peräti 6 prosenttiin.
Viime viikkojen markkinaliikkeiden perusteella ounastelin, että markkinoilla moni saattoi odottaa enemmänkin inflaation yllättävää hidastumista. Olivathan osakekurssit toipuneet tammikuun pahimmasta luisusta ja EKP:n viime viikon kiristyspuheista huolimatta Yhdysvaltojen pitkät korot pysyttelivät jonkinlaisena taikarajana pidetyn 2 prosentin tason alapuolella. Mutta eilen kaikki taas muuttui, kun kuluttajahintatiedot lävähtivät tauluun.
Markkinoilla Yhdysvaltojen liittovaltion 2-vuotisen velkakirjan tuottovaade pomppasi peräti 0,2 prosenttiyksikköä yli 1,5 prosenttiin. Ja saatiinhan se 2 prosentin raja rikki 10-vuotisenkin velan osalta. Pitkän koron nousu oli kuitenkin taas hitaampaa kuin lyhyen, eli jälleen likviditeettipreferenssikorkoteorian mukainen kehitys velkakirjamarkkinoilla toteutui siten, kuin pari viikkoa sitten uutiskirjeessä kuvasin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että lyhyen ja pitkän maturiteetin korkoero supistui vauhdilla. Mitä nopeampaa tämä kehitys jatkossa on, sitä todennäköisempänä markkinat pitävät sitä, että keskuspankki joutuu jatkossa perumaan kiristämistoimiaan ja palaamaan elvyttävämmälle rahapolitiikan linjalle. Näin muutokset velkakirjamarkkinoilla voi yksinkertaistaen tulkita.
Tilanne taloudessa ja rahoitusmarkkinoilla on nyt siis sellainen, että markkinoilla odotetaan koko ajan nopeampaa rahapolitiikan kiristämistä, mutta samalla sen uskotaan yhä varmemmin johtavan taloustilanteen heikentymiseen. Kun finanssipolitiikan näkymät erityisesti vuodelle 2023 ovat sumuisat ja todennäköisesti finanssipolitiikka Yhdysvalloissa seuraavina vuosina kiristyy selvästi, markkinoiden ennustetta ei voi pitää hölmönä.
Kun olin vastikään vieraana Poliittinen talous -podcastin jaksossa, hahmottelin Timo Harjuniemen kanssa keskuspankkikapitalismin lyhyttä sykliä. Käytännössä tarkoitin tällä sitä, että nykyisillä makrotalousteoreettisilla ja talouspoliittisilla ideoilla toimiessamme aloitamme talouspolitiikan kiristämisen välittömästi, kun talous on juuri saatu aiemmilla elvytystoimilla kiritettyä hyvään vauhtiin. Koska yksityinen talous ei kuitenkaan pysty näillä rakenteilla (ennen kaikkea matalan reaali-investointihalukkuuden vuoksi) pitämään itseään liikkeessä, julkisen tuen katoaminen johtaa nopeasti uuteen taantumaan. Taas keskuspankit ja ehkä valtiotkin reagoivat kokonaiskysynnän kasvua tukemalla, ja sykli alkaa alusta. Näyttää siltä, että syklin pituus on koko ajan lyhyempi ja lyhyempi - tällä hetkellä noin kaksi vuotta.
Tästä minulle tulee väistämättä mieleen John Maynard Keynesin 1940-luvun talouspoliittinen ajattelu, jossa korostui vastasyklisen suhdannepolitiikan sijaan jatkuva täystyöllisyyttä puolustava politiikka. Koska yksityiset investoinnit ovat arvaamattomia, niiden taso heilahtelee herkästi ja vain harvoin ne riittävät takaamaan taloudessa täyskäytön eli täystyöllisyyden, julkisen vallan kannattaisi pitää jatkuvasti investointiohjelmaa (alijäämäistä hyvin kohdennettua julkista kulutusta) yllä. Tällä tavalla emme ajautuisi nykyisen kaltaiseen lyhyeen sykliin, joka tuottaa vain turhaa epävarmuutta talouksiin ja yhteiskuntiin. Jos tämä näkemys kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea tämä vuonna 2016 Poliittinen talous -lehdessä julkaistu artikkelini Keynesin talouspoliittisesta ajattelusta ja suomalaisesta keynesiläisyydestä.
Yhteenveto
Sen verran kuitenkin kirjeen loppuosan kirjoittamisesta piristyin, että ehkäpä jatkan kansainvälisen makrotalouskeskustelun seuraamista jatkossakin. Ovathan nämä kysymykset kuitenkin niin kiinnostavia, ettei huonon käytöksen pidä antaa pilata niihin perehtymisen tuottamaa iloa.
Näillä positiivisilla tuntemuksilla kohti viikonloppua. Hyvää sellaista sinulle ja muille uutiskirjeen lukijoille!
Kieltämättä viime viikon keskustelua seuratessa on käynyt mielessä, että esimerkiksi Paul Krugmanin kaltaisilla kommentaattoreilla (NYT 8.2.2022) voisi tähän mennessä oikeutetusti kuvitella olleen riittävästi aikaa perehtyä edes MMT:n perusteisiin.
Hyvän kokoavan analyysin COVID-19-pandemian aiheuttamasta inflaatiosta ja sen osatekijöistä voi Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeen lisäksi lukea tästä tuoreehkosta Andrés Bernalin artikkelista:
http://www.global-isp.org/wp-content/uploads/WP-132.pdf
Toimii hyvin myös ajankohtaisena päivityksenä Jussin kanssa tuottamamme MMT-kurssin inflaatio- ja talouspolitiikkaosuuksiin.
Hyvää viikonloppua!
Sellaista mietin, että olen seurannut ekonomisti Richard Duncanin macrowatch sivustoa ja siellä hän sanoo, että jos Yhdysvaltojen kokonaisluottojen määrä jää alle kahden prosentin vuodessa, seuraa siitä väistämättä taantuma. Hän puhuu nykyisestä talousjärjestelmästä sanalla ”creditism” ei kapitalismi, koska talouskasvu on viime vuosikymmeninä saavutettu luottoa lisäämällä, ei perinteisesti voittoja investoimalla uuteen tuotantoon. Onko Euroopan tasolla samanlaista ajattelua ja laskelmia luoton kasvusta suhteesta talouskasvuun?