Perjantaikirje: keskuspankkisosialismi ja keynesiläisyys
Elämmekö sittenkin keskuspankkisosialismissa? Mitä on keynesiläisyys?
Tässä tulee kaikkien aikojen toinen Keskuspankkikapitalismi-perjantaikirje. Viime viikon perjantaina käsittelin taloudellista normaalia ja velkakirjamarkkinoita. Tällä viikolla viikonlopun aiheiksi valikoituivat keskuspankkisosialismi ja keynesiläisyys.
Elämmekö sittenkin keskuspankkisosialismissa?
Niin kauan kuin olen julkisesti puhunut keskuspankkikapitalismista, olen vastaanottanut viestejä, joiden mukaan tämä on harhaanjohtavaa. Siinä, että keskuspankit kannattelevat talousjärjestelmää ja vaikuttavat oleellisesti rahoitusmarkkinoiden toimintaan, korkotasoon sekä ylipäätään pääoman allokaatioon, ei kuulemma ole enää mitään kapitalistista. Kapitalismi on kuollut ja tilalle on tullut keskusjohtoinen keskuspankkisosialismi, jossa julkiset tahot päättävät kaikesta taloudellisesti olennaisesta.
Yleensä edellistä mielipidettä jatketaan näkemyksellä, että kapitalismi on kyllä vielä pelastettavissa, jos palataan pelaamaan markkinatalouden säännöillä, hyväksytään talouden mahdollinen romahdus, rajataan keskuspankkien roolia tulevaisuudessa, tehdään tarjontapuolen rakenneuudistuksia tai siirrytään kryptovaluuttaperusteiseen talouteen. Kapitalismi on eräällä tavalla huputettuna keskuspankkisosialistien hamppusäkkiin, joka pitää vain repiä hajalle.
Mielestäni tämä on erittäin kiinnostava näkökulma. Järjestin joskus aiheesta Twitter-äänestyksenkin, jossa keskuspankkikapitalismi kyllä piti terminä pintansa. Silti palaan tuon tuosta pohtimaan keskuspankkisosialismia analyyttisena käsitteenä. En voi olla ajattelematta tässä yhteydessä sitä marxilaista näkemystä, jonka mukaan kapitalismi kriiseineen luo lopulta edellytykset ja välttämättömyyden sosialismiin (ja myöhemmin kommunismiin) siirtymiselle. Olemmeko siis elämässä Marxin yhteiskuntateoriaa todeksi keskuspankkisosialismin kautta?
Vastaisin kuitenkin tuohon kysymykseen vielä kieltävästi. On nimittäin niin, että valtiot ja muut sosialistisiksi usein luetut rakenteet ovat aina vaikuttaneet kapitalistisen talouden kehitykseen ja rakenteisiin. Siitä huolimatta tai juuri siksi kapitalismi, jos sillä viitataan pääoman (minkälaisen hyvänsä) yksityisomistukseen perustuvaan talous- ja yhteiskuntajärjestelmään, on pitänyt pintansa. Vaikka keskuspankit vaikuttaisivatkin korkotasoon ja pakottaisivat järjestelmän täyteen likviditeettiä, yksilöt saavat edelleen melko laajasti päättää siitä, missä muodossa oman pääomansa pitävät, mihin sijoittavat ja mitä ostavat tai myyvät.
Mutta olisihan se aika hienoa olla todistamassa Parta-Kallen ennustamaa väistämätöntä liukumaa kapitalismista sosialismiin omana elinaikanaan!
Mitä on keynesiläisyys?
Olen lueskellut viikon aikana useammankin näkökulma-artikkelin presidentti Joe Bidenin hallinnon talouspolitiikasta ja myös HS Vision kommentti sattui lukulistalleni. Analyysin on kirjoittanut Emil Elo ja sen pääajatus on se, että Bidenin hallinto on palauttanut Yhdysvaltoihin suuren valtion erilaisista motiiveista johtuen. Tämä on sinällään kiinnostavaa keskuspankkikapitalismin näkökulmasta, koska oma innottajani kapitalismin evoluution tarkasteluun on ollut yhdysvaltalainen taloustieteilijä Hyman P. Minsky. Hänen ajatuksenaan nimittäin oli, että kapitalismin sulava toiminta edellyttää kahta instituutiota: suurta pankkia (keskuspankki) ja suurta valtiota.
Sen sijaan, että pohtisin tässä sitä, onko Biden nyt tehnyt yhdysvaltalaisesta kapitalismista toimivamman ja vahvemman, keskityn perjantain kunniaksi kuitenkin sivuseikkaan. Nimittäin siihen, miten Elo pyrkii käsitteellistämään havaitun muutoksen politiikassa. Olen itse puhunut talouspolitiikan käännöksestä Yhdysvalloissa progressiivisen keynesiläisyyden paluuna. Elo puolestaan toteaa:
Joidenkin mukaan Yhdysvallat palaa nyt keynesiläisyyteen, mutta siitä ei varsinaisesti ole kyse. Ei Yhdysvallat ole taantumassa.
Tämä vihjaa siihen suuntaan, että Elo määrittele keynesiläisyyden taantumassa tehtävänä vastasyklisenä fiskaalisena elvytyspolitiikkana. Ja taantuman negatiivisena kasvuna, jota Yhdysvalloissa ei enää tänä vuonna oletettavasti nähdä. Kiinnostuin tästä tietysti siksi, että olen poliittisen talouden tutkimuksessani aiemmin tarkastellut keynesiläistä talouspolitiikkaa ja sen määritelmiä sekä verrannut niitä John Maynard Keynesin esittämään talouspolitiikkaan (ks. artikkeli Poliittinen talous -lehdessä).
Havaitsin, että on hyvin yleistä määritellä keynesiläisyys taantumien suhdannepolitiikkana, mutta myös muita tulkintoja on Suomessakin annettu. Ja että Keynesin oma talouspolitiikka oli täystyöllisyyttä ennaltaehkäisevin toimin tavoittelevaa ja ylläpitämään pyrkivää ”investointipolitiikkaa”. Tälle oli Keynesin mukaan mahdollista antaa myös rakenteellisia tavoitteita, mutta ne eivät koskaan olleet Keynesillä ensimmäisenä mielessä, koska alityöllisyys oli lähes koko hänen aikuisikänsä Ison-Britannian krooninen taloudellinen ongelma. Keynes kyllä osallistui myös teollisuuspoliittisiin keskusteluihin esimerkiksi Liberaalien Keltaisen kirjan yhtenä toimittajana.
Mutta varsinaiseen pointtiin: vaikka itse sanonkin, on ihan mielekästä puhua Bidenin politiikasta keynesiläisyytenä jopa kapealla suhdannepolitiikan määritelmällä. Voidaan nimittäin katsoa, että Yhdysvaltojen talous ei ole vielä täystyöllisyydessä eli jonkinlainen ”taantuma” edelleen vallitsee. Ja tätä ongelmaa sitten pyritään ratkaisemaan (rakenteellisten kysymysten rinnalla) kokonaiskysyntää julkisen vallan toimesta lisäten. Aivan varmasti Keyneskin tämän politiikan hyväksyisi – ehkä jopa pitäisi ”keynesiläisenä”. Varsinkin, jos täystyöllisyyttä puolustava vaihde jätettäisiin silmään pysyvästi.