Perjantaikirje: Keskuspankkikapitalismin empiirisen koettelemisen hetki
Korkosykli on nyt edennyt vaiheeseen, jossa rahatalouksien voidaan odottaa alkaa horjuvan. Vaan kuinka sitten käykään?
Olen vuoden 2022 aikana kirjoittanut useaan otteeseen siitä, kuinka keskuspankkikapitalismin ydinalueita uhkaa jonkinlainen taloudellinen notkahdus lähitulevaisuudessa. Vaikka maailmassa on tapahtunut suuria asioita vuoden alussa tekemäni tulevaisuuspohdinnan ja nykyhetken välillä, perusennusteeni ei oikeastaan ole muuttunut suuresti. Ajattelen edelleen, että ennen vuoden 2022 loppua Yhdysvaltojen ja Euroopan taloudet liukuvat kohti taantumaa, mikä näkyy niin BKT:n kasvun (nopeana?) hidastumisena kuin myös työmarkkinatilanteen heikentymisenä.
Miksi ajattelen näin? Ennen kaikkea siksi, että talouspolitiikka Yhdysvalloissa näyttää kiristyvän nopeasti. Kiristyminen tapahtuu rahapolitiikan johdolla, mutta myös finanssipoliittisista suitsista vedetään taaksepäin. Olen kirjoittanut aiemmissa uutiskirjeissäni siitä, kuinka Fed:n rahapolitiikan kiristäminen on johtanut rahoitusolosuhteiden tiukentumiseen erittäin nopeasti - keskuspankille on riittänyt pelkästään puhuminen ja lupauksien antaminen siitä, että pian alkaa tapahtua ohjauskorkorintamalla sekä taseen supistamisen rintamalla.
Tätä kirjoittaessani markkinoilla määräytyvät pitkät valtion korot ja niitä seuraavat asuntolainakorot ovat Yhdysvalloissa saavuttaneet finanssikriisin jälkeisen keskiarvon ja osin menneet siitä ylikin. Kun Fed:n päätöksentekijät edelleen rummuttavat tiukkaa kiristämislinjaa puheenvuoroissaan, joutuvat sijoittajat yhä pohtimaan, olisiko tätäkin korkeammalle korolle tilaa. Pitäisikö edelleen myydä velkakirjoja vai joko koron katto ja hinnan pohja on saavutettu?
Vastaus tähän kysymykseen riippuu käytännössä kahdesta asiasta: siitä, mitä reaalitaloudessa tapahtuu (kasvun, työllisyyden ja inflaation suhteen) ja siitä, mitä keskuspankki tämän pohjalta päättää tehdä. Koska pitkät korot ovat aina funktio keskuspankin päätöksistä, Powellin ja kumppaneiden valinnat määrittävät lopulta (markkina)korkokäyrän muodon ja sijainnin eli korkotason. Lopulta sijoittajien tehtäväksi jää Fed:n päätösten ennakointi ja niihin reagointi.
Fed:n kiristys on perustunut ennen kaikkea siihen, että keskuspankissa on nähty inflaation olevan liian korkealla tasolla ja työmarkkinatilanteen olevan riittävän hyvä, jopa erinomainen. Näiden tulkintojen myötä Fed on luvannut kiristää rahapolitiikkaa nostamalla korkoja ja supistamalla taseensa kokoa. Ja sijoittajat ovat sitten ennakoineet näin tapahtuvan ja markkinakorot ovat nousseet. Todella vauhdikkaasti.
Nämä kehityskulut tuovatkin meidän tähän hetkeen, joka on keskuspankkikapitalismin näkökulmasta erittäin mielenkiintoinen. Yksi keskuspankkikapitalismi-käsitteen keskeisistä määritteistä on nimittäin se, että velkaantunut ja finansoitunut dollarivetoinen kapitalismi on ajautunut krooniseen stagflaation tilaan, josta se pystyy pyristelemään irti vain jatkuvalla ja riittävän laajalla talouspoliittisella tuella. Jos tuki vähenee, uhkaa talousjärjestelmä ajautua välittömästi taantumaan. Jos taas tukea on tarpeeksi, järjestelmä voi sen avulla jopa kukoistaa (BKT:n ja työllisyyden, ei ekologisen kestävyyden näkökulmasta).
Kun olen pohtinut sitä, voidaanko rahapolitiikkaa Yhdysvalloissa enää normalisoida, eli nostaa korkotasoa jonnekin 1990-luvulla todistetulle tasolle samalla keskuspankin tase alas ajaen, nyt tätä on oikeasti mahdollista empiirisesti testata. Jos Fed jatkaa lupaamallaan tiellä ja painaa edelleen päälle ja Yhdysvaltojen talous kestää tämän rykäisyn niin että työllisyysasteet yhä kasvavat ja työttömyysasteet pysyvät nykyisillä matalilla tasoillaan, joudun muuttamaan omia kantojani. Ehkä talouden rakenteet eivät olekaan sellaiset, että stagnaatio on pysyvä olotila. Ehkä jossain on koko ajan ollut piilevää potentiaalia, jonka koronatalous ja koronapandemiaan liittyneet elvytystoimet nyt päästivät valloilleen.
Siinä missä Yhdysvaltojen talous on näyttänyt viime päiviin asti voimakkaalta, Euroopan talous on alkanut jo osoittaa kylmenemisen merkkejä. Tietysti Venäjän sotaretki ja sen maanosalle tuottama epävarmuus ovat sen luokan ulkokohtainen isku taloudelle, että vahvan kasvukehityksen jatkuminen olisikin ollut yllätys. Näistä kehityskuluista huolimatta keskuspankkimme EKP on alkanut vihjailla viime viikkoina rahapolitiikan kiristämisellä, mikä onkin looginen vastaus Fed:n kiristämispyrkimyksille. Jos inflaatiopainetta halutaan padota vanhalla mantereella, euron heikentyminen dollariin nähden ei todellakaan auta asiaa ja siksi keskuspankin on ainakin vihjailtava olevansa pian liittymässä kiristysrintamaan.
Jos ja kun EKP ja muut maailman keskuspankit saadaan laajasti mukaan Fed:n kiristykseen, tulee keskuspankkikapitalismin empiirisestä testauksesta vieläkin kokonaisvaltaisempi. Kokeelle ongelmia voi aiheuttaa elvyttävä finanssipolitiikka, mutta nousevat korot ja yleinen varovaisuus varmaankin pitävät poliitikkojen sormet tiukasti kukkaron nyöreillä ja nyörit tiukalla kukkaron ympärillä - vaikka sotavarautumista ja energiakriisiin vastaamista nähdäänkin jossain mitassa. Niinpä pääsemme todistamaan rahapolitiikan ja rahoitusolosuhteiden kiristämistä finanssipolitiikan näkökulmasta jokseenkin neutraaleissa olosuhteissa.
Jännäksi siis menee! Onko Ahokkaan keskuspankkikapitalismi-käsite ollut täydellistä haihattelua ja todellisuuden tulkitsemista väärin vai sisältyykö siihen sittenkin jonkinlainen totuuden siemen? Tämän seuraavat kuukaudet tulevat näyttämään. Jos keskuspankkien kiristys jatkuu läpi tämän vuoden, jos Yhdysvaltojen ja Euroopan työmarkkinat eivät niiaa ja jos finanssipolitiikka on tuon ajan pysynyt varovaisella linjalla, olen valmis myöntämään tappioni. Sitten onkin aika lopettaa tämä uutiskirje ja siirtyä uusien tulkintojen pariin.
Tämän suuren jännityksen vallitessa toivotan uutiskirjeen lukijoille lämmintä ja valoisaa viikonloppua!
Ymmärtääkseni taantumaan siirrytään, jos luotot eli rahan määrä ei lisäänny taloudessa tarpeeksi. Raha/luoton kasvu voi tulla keskuspankilta tai yksityisten ja yritysten lainanotosta, mutta jostain rahan määrän kasvu täytyy talouteen tulla, muuten ei voi talous kasvaa. Mikä lienee loogista, koska BKT lasketaan taloudellisesta aktiviteetista eli siitä miten raha vaihtaa omistajaa. Jos pelataan koko ajan samalla summalla ei talous voi kasvaa. Ekonomisti Richard Duncan on laskenut, että aina kun luoton/velan (kun kaikki raha on nykyjärjestelmässä jonkun toisen velkaa) määrä on alle 2%/vuosi, siirrytään taantumaan. Voi rahaa toki tulla oman valtion ulkopuoleltakin viennin tuloina, mutta silloin taas vastaavasti tuojamaa velkaantuu. Itse en ymmärrä, miten olisi mahdollista samalla pienentää julkista velkaa ja kasvattaa taloutta ilman, että yksityinen sektori vastaavasti kasvattaa velkataakkaansa. Mikä ei sekään vaikuta monen mielestä olevan hyvä ratkaisu. Jokin tässä nykyisessä talousajattelussa ei täsmää, kun jokainen valtio kuvittelee voivansa kasvattaa talouttaan velkaantumatta eli että pystyy siirtämään velan ”ulkomaille”. Enkö itse ymmärrä mistä on kyse, vai eikö mainstream talouskeskustelussa ymmärretä, että ei ole kasvua ilman velkaa, koska kasvu lasketaan omassa valuutassa ja se on aina jonkun velkaa jollekin. Periaatteessa keskuspankit voisivat ”painaa” rahaa ilman, että sitä kirjataan minnekään velaksi, mutta sitäkään ei haluta tehdä. Ja sitten päivitellään keskuspankkien taseita, ihan niin kuin ne olisivat tavallisia pankkeja, joiden täytyy pysyä vakavaraisina. Eihän raha voi keskuspankilta loppua ellei kansallinen parlamentti niin päätä (ja miksi päättäisi??). Kun kerran operoidaan fiat-valuutoilla, niin sitten pitäisi ymmärtää, että minkäänlainen kultakanta-ajattelu, jossa rahan määrä on rajallinen ei enää päde. Onko se ajatuksena niin pelottava ja vaarallinen, että sitä ei vaan voi poliitikko sanoa ääneen leimautumatta jotenkin hulluksi? Eihän rahan määrää voi määrättömästi lisätä, koska todelliset talouden resurssit tulevat vastaan, mutta tämä jatkuva hokema siitä, ettei mitään voi tehdä koska velan määrää ei voi kasvattaa, on kyllä jokseenkin älyllisesti epärehellistä. Tuntuu kuin eläisi jossain rinnakkaistodellisuudessa kun poliittisia väittelyjä kuuntelee. Ydinkysymys lienee se, että ketä tämä hokeminen hyödyttää, koska aina löytyy rahaa kun on tarpeeksi tärkeä asia, niin kuin nyt puolustus.