Perjantaikirje: johtava MMT-asiantuntija ja maksukyvyttömyys
Johtava MMT-asiantuntija äänessä Helsingin Sanomissa. Maksukyvyttömyys hiertää.
Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Näinhän se on, kun vietetään koulujen päättäjäispäivää edeltävää perjantaita. Mikä ihana päivä julkaista myös Keskuspankkikapitalismi-perjantaikirje. Samalla toivotan onnea ja menestystä kaikille nyt valmistuville ja eteenpäin opinnoissaan sekä elämäntaipaleellaan suuntaaville.
Uutiskirjeessä tästä viikosta tuli sitten kunnon MMT-viikko, koska keskiviikkoisen julkaisun lisäksi kommentoin myös tässä kirjeessä kahta moderniin rahateoriaan liittyvää asiaa. Syy tähän on pitkälti hyvässä kumppanissani HS Visiossa, jonka juttuja näemmä kommentoin harva se viikko. Lehti nimittäin meni ja teki jutun pitkäaikaisesta tutkija- ja kirjoittajakollegastani Lauri Holapasta ja tämän näkemyksistä MMT:hen. Kommentoin juttua ja lisäksi hieman siitä seurannutta keskustelua.
Johtava MMT-asiantuntija
Aivan ensimmäiseksi haluan esittää vastalauseen siitä, että HS Vision jutussa Lauri Holappa nostetaan Suomen johtavaksi modernin rahateorian asiantuntijaksi. Kuten kaikki tiedämme, Suomessa “Johtavan” arvonimen voi saada vain harva eikä sitä edes kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla jaeta. Kun itse olen investoinnut merkittävästi resursseja MMT:n avaamiseen suomalaiselle yleisölle, mihin Jarno Lehtolan kanssa tekemämme yhteistyökin pyrkii, on harmillista, että tunnustus menee tällä tavalla ohitse - ja vielä läheltä.
Olenhan toki iloinen Laurin puolesta ja myös siitä, että minut sekä meidän yhteinen Raha ja talous -blogimme myös mainittiin jutussa, mutta eivät ne kokonaan lievennä kokemaani tuskaa. Ymmärrän myös valinnan siinä mielessä, että Laurin väitöskirja käsitteli yhtä MMT:n pääteemaa eli rahapoliittista suvereniteettia poliittisen talouden näkökulmasta. Työ on arvokas kontribuutio tieteenalan keskusteluihin, ja siihen jokaisen kannattaa vaikka kesälukemisena tutustua.
Itse haastatteluhan on erittäin hyvä ja mielestäni niin yleistajuinen, kuin haastattelu modernista rahateoriasta voi olla. Holappa tuo siinä esiin chartalistisen ajatuksen siitä, että rahapoliittisesti suvereeni valtio ei voi ajautua maksukyvyttömyyteen siten, että se ei pystyisi suorittamaan maksua erääntyvistä velkakirjoistaan niiden hallussapitäjille. Kysymys velkakirjamarkkinoiden vallasta yli rahapoliittisesti suvereenien valtioiden voidaan siis ohittaa sekä teoreettisena että talouspoliittisena mahdollisuutena ja siirtyä suoraan pohtimaan aktuaalisia talouspolitiikan tai ylipäätään kansantalouden suorituskyvyn rajoja.
Holapan ilmeisen pitkästä lausunnosta lehdelle on hienosti nostettu juttuun juuri tämä näkökulma. Vaihtotaserajoite ja inflaatiorajoite ovat ensisijaisesti ne rajoitteet, joiden mukaan talouspolitiikkaa pitäisi arvioida - ei rahoitusrajoite. Mitä heikompi on valtion rahapoliittinen suvereniteetti, sitä tiukempi on vaihtotaserajoite ja mitä vahvempi, sitä mielekkäämmäksi rajoitteeksi tulee inflaatiorajoite (toki ne liittyvät toisiinsa ja myös rahoitusrajoitteeseen, kuten monimutkaisessa ja keskinäisriippuvaisessa taloudessamme lähes kaikki asiat). Esimerkiksi Suomea euroalueen jäsenenä koskee vahva maksutaserajoite, kun taas Yhdysvallat voi keskittyä talouden hallinnassa jokseenkin täysin inflaatiorajoitteen kunnioittamiseen. Ja jos euroalueella rahapolitiikasta tehdään tiukkaa, joutuu Suomi pelkäämään aina myös rahoitusrajoitteen aktivoitumista, mikä ei koske Yhdysvaltoja lainkaan.
Nämä ovat edelleen sellaisia ajatuksia, jotka julkisessa talouspoliittisessa keskustelussa syytä tai toisesta sekoittuvat vahvasti niin, että aina ei ole selvää puhutaanko rahoitusrajoitteesta, maksutaserajoitteesta vai inflaatiorajoitteesta. Nähdäkseni MMT:n ja siihen kohdistuvan perustellun kriitiikin, jota Holappa haastattelussakin harjoittaa, tärkein kontribuutio talouspoliittiseen keskusteluun on ollut se, että nämä eri rajoitteet alkavat erottua selvärajaisesti ja loogisesti toisistaan. Pidemmän päälle tämä voi tehdä talouspolitiikasta johdonmukaisempaa ja siten tehokkaampaa.
Maksukyvyttömyys
Pääsin Holapan haastattelun myötä myös keskusteluun taloustietelijöiden kanssa siitä, mikä MMT:ssä oikeastaan on vikana. Nyt näyttää siltä, että keskeiseksi hiertymäkohdaksi on tulossa se, että MMT:ssä ei oikeastaan ole mitään uutta, vaikka sen nimi on “moderni”, joka voi viitata myös uuteen ja toisaalta se on esitetty jonkinlaisena uutena ajatuskehikkona ja irtiottona aikaisemmasta makroteoretisoinnista. En tiedä, onko MMT:n uutuusarvolla lopulta mitään väliä, sillä lopultahan melkein kaikki edelleen toisteltavat makroteoreettiset ajatukset tulevat jostain vuosikymmenten takaa (oli kyseessä sitten neowickselliläisyys, neowalrasilaisuus, neofisheriläisyys tai neochartalismi).
Mutta sisällöllinenkin tai ehkä käsitteellinen hiertymä oli myös helppo tuosta keskustelusta paikantaa. Se liittyy samaan asiaan, mitä jo käsittelin yllä eli maksukykyyn tai maksukyvyttömyyteen (makrotasolla). Esimerkiksi hyvä keskustelukumppanini näissä asioissa eli Helsingin yliopiston makrotaloustieteen professori Niku Määttänen toi tämän hyvin esiin, jopa turhautuneena. Miksi taas puhumme maksukyvystä eri merkityksissä ja eikö tästä ikinä päästä eteenpäin?
Jaan täysin Määttäsen turhautumisen, mutta joudun kuitenkin vastaamaan: ehkä ei päästä. Ongelma on nimittäin fundamentaalinen, syväteoreettinen ja ehkä ontologis-epistemologinen. Se liittyy siihen jaotteluun, jonka olen aiemmissa uutiskirjeissänikin tehnyt tutuksi: jaottelu makrotaloustieteen reaalianalyysiin ja raha-analyysiin (Raha- ja talous -blogissa tästä pidemmin). Jos taloustietelijät voivat puhua ikuisesti toistensa ohi, tavan kansalaisilla on tuskin myöskään mahdollisuutta ikinä ymmärtää, mistä tässä ihmeellisessä erimielisyydessä valtioiden tai talouksien maksukykyrajoitteista on kyse.
Määttänen haluaisi, että rahoitukseen liittyvää (nimellistä) maksukykyä eli sitä, pystyvätkö taloudelliset toimijat selvittämään erääntyvät rahamääräiset sitoumuksensa ei sekoitettaisi reaaliseen maksukykyyn eli käytännössä siihen, että taloudessa tuotetaan ja kulutetaan hyödykkeitä riittävän tasapainoisesti. Valtavirtaisen ajattelun mukaan vain tällä jälkimmäisellä on merkitystä ja nimellinen maksukyky on “epäkiinnostavaa”, kuten keskustelussakin tuotiin esiin useaan kertaan. Siksi, kun valtavirran taloustietelijät ovat huolissaan valtion tai kansantalouden maksukyvystä, he ajattelevat kaikesta rahoituksesta ja nimellissopimuksista puhdistettua vaihtokauppamaailmaa, jossa lopulta jokaisen toimijan pitää tuottaa yhtä paljon kuin kuluttaa - oli toimija sitten valtio, yritys tai kotitalous. Jos kulutusta on tuotantoa enemmän, syntyy aina pidemmän päälle ongelma, jota voimme kutsua maksukyvyttömyydeksi. Siitä päästään makrotasolla (maksutase) tai sektoritasolla (esim. valtio) eroon vain alkamalla kuluttaa vähemmän tai alkamalla tuottaa (tai verottaa tuotantoa) enemmän.
Omasta mielestäni sekä nimellisellä maksukyvyllä että reaalisella maksukyvyllä on väliä, mutta jotenkin niin, että rahatodellisuus ja reaalitodellisuus kietoutuvat todellisuuden taloudessa yhteen ja vaikuttavat toisiinsa. Joskus kriisin voi synnyttää rahaan ja rahoitukseen liittyvän maksukyvyn (likviditeetti) häviäminen, joskus reaalisen maksukyvyn häviäminen, joskus molemmat yhdessä. Molemmat ovat todellisia ilmiöitä, ja minusta on sääli, että emme tunnu löytävän analyyttisiä välineitä ja keskustelutapoja erottaa näitä riittävästi toisistaan siten, että voisimme olla kaikki makrotaloustietelijät yhtä aikaa tyytyväisiä. Ehkä tähän suuntaan ollaan kuitenkin menossa, ja ainakin Niku Määttäsen kanssa yrittänemme löytää tähän ongelmaan ratkaisuja vastakin - terassilla tai seminaarihuoneissa.
Mutta tässäpä riittävästi päivittelyä yhdelle perjantaille. Vielä muutoin niin toiveikkaalle, valoisalle ja lämpimälle. Eli hyvää kesäistä viikonloppua kaikille lukijoille!