Palaako talouskuri Eurooppaan?

Talouskurin huhuttiin jo poistuneen keskuudestamme. Mutta nyt näyttää siltä, että huhut olivat liioiteltuja.

Tämän uutiskirjeen pontimena toimi pari viikkoa sitten Financial Timesissa julkaistu pitkän linjan talouskolumnistin Martin Wolfin näkökulmateksti. Siinä Wolf varoitteli lehden lukijoita ja ihmiskuntaa yleensä julkisen velkaantumisen vaaroista. Liberaalissa talouslehdessä tällainen kolumni ei tietenkään lähtökohtaisesti ole yllättävä, mutta tuntien Wolfin kirjoitushistoriaa, se saattaa sitä olla. Esimerkiksi globaalin finanssikriisin jälkimainingeissa Wolf oli korjaamassa talousjärjestelmäämme ottamalla yksityisiltä pankkiireilta pois mahdollisuuden luoda rahaa (tyhjästä). Lisäksi Wolf on yksi harvoista tämän kaliiberin kirjoittajista, joka on käsitellyt kolumneissaan melko johdonmukaisesti modernin rahateorian perusperiaatteita ja hyväksynytkin niistä useimmat. 2010-luvun lopulla Wolf kiinnitti lisäksi paljon huomiota kapitalismin eriarvoisuutta lisääviin dynamiikkoihin ja pohti aktiivisesti mahdollisia ratkaisuja järjestelmän korjaamiseksi.

Saattaisi siis äkkiseltään kuvitella, että Wolf ei olisi nykyisissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa ensimmäisenä varoittelemassa valtion velkaantumisen vaaroista, vaan olisi ehkä enemmän huolissaan muista, edelleen läsnä olevista kapitalismin ongelmista. Niistä, jotka hän tunnisti 2010-luvun lopulla vakaviksi uhiksi koko läntiselle yhteiskuntajärjestykselle. Kun Wolfin argumenttia purkaa, huomaa nopeasti, miksi tärkeysjärjestys on vaihtunut. Perustelu on yksinkertainen: 2010-luvun hitaan talouskasvun vaihe ja rahapoliittisella elvytyksellä tehty nollakorkojen aika on jäänyt taakse. Kun näin on, julkinen velka on jälleen noussut suurimmaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. On matemaattinen fakta, että velkaantuvat valtiot ajautuvat rahoituskriisiin tulevaisuudessa, jos talouden (reaalinen) korkotaso on positiivinen. Jos korot ovat jatkossa “luonnollisesti” positiivisia, on julkisia talouksia pakko sopeuttaa ja julkista velkaa vähentää. Velkapuun kasvun on loputtava, mutta toivottavasti se on mahdollista saada aikaan hallitusti!

Minulle tuli Wolfin kirjoituksesta mieleen elävästi 2010-luvun alkupuoli, jolloin julkisen velan vaaroista puhuminen oli jokapäiväistä ennen kaikkea euromaiden suurten velkakuormien vuoksi. Kun tämä talouspoliittinen diskurssi voimistui tarpeeksi, mikään ei voinut pysäyttää talouskurin rantautumista Eurooppaan ja jossain määrin myös Yhdysvaltoihin (Obaman presidenttikaudella). Rahat olivat loppu, julkisten talouksien saneeraus oli välttämätöntä. Rohkeimmat kertoivat sen johtavan voimistuvaan talouskasvuun, realistisemmat talouden tulkitsijat vain pakolliseen hitaan kasvun vaiheeseen (kunnes joskus tulevaisuudessa alkaa helpottaa).

Wolf taisi kuulua tuolloin tuohon jälkimmäiseen kategoriaan, joka kyllä tunnisti kokonaiskysynnän kroonisen vajeen Euroopassa, mutta ei halunnut sitä ainakaan löysemmällä finanssipolitiikalla täytettävän. Sen sijaan hänen ajatuksenaan oli, että reformoimalla Euroalueen rahoitusjärjestelmää, yksityisestä taloudellisesta toiminnasta tulee ennen pitkää vakaampaa ja laajempaa, jolloin myös kysyntäkuoppa vähitellen täyttyy. Ehkä Wolf siis onkin koko ajan ollut jonkinlainen finanssipolitiikan haukka, jonka vain 2010-luvun stagnaatio sai hetkellisesti kiinnittämään huomion muihin talousjärjestelmän alueisiin ja aiheisiin. Tätä tulkintaa perustelee ainakin se, että Wolf oli Larry Summersin ja kumppaneiden rinnalla varoittelemassa Bidenin hallinnon koronaelvytyksen liiallisesta volyymista jo vuonna 2021.

Oli Wolfin sisällöntuotannon historia millainen hyvänsä, nähdäkseni poliittisen talouden näkökulmasta on erittäin suuri kysymys, että hän on nyt palannut kovaäänisesti varoittelemaan valtioiden velkaantumisesta. Kun tällaiset puheet ja ajatukset ekonomistien ja johtavien talouden kommentaattoreiden puheenvuoroissa alkavat lisääntyä, alkaa myös talouspolitiikkaan kohdistua painetta finanssipoliittiselle kiristämiselle ja pyrinnöille hillitä julkista velkaantumista erilaisin lyhyen aikavälin sopeutustoimin. Toisin sanoen laajalti julkisessa (asiantuntija)keskustelussa argumentoitu huoli julkisen rahoituksen kestävyydestä on talouskurin edellytys ja ehkä yksi sen keskeisistä ajureista. Tätä mieltä on ollut myös maineikkaan kirjan talouskurista 2010-luvun lopulla julkaissut poliittisen talouden tutkija Mark Blyth, joka on kutsunut ilmiötä “moraaliseksi kielipeliksi”.

Euroopassa talouskuri ei enää nykyään hahmotu pelkästään ideoiden, julkisuuden ja sen pohjalta muotoutuvan talouspolitiikan kautta, vaan menneinä vuosikymmeninä sekä EU:n että sen jäsenmaiden talouspolitiikkaa on institutionaalisesti muutettu siten, että erilaiset sitovat säännöt aidosti rajoittavat finanssipolitiikan tilaa. Parhaimpana tai ehkä pahimpana esimerkkinä tällaisesta on Saksan velkasääntö, joka on maassa kirjattu nyt perustuslakiin asti. Tämän vuoden talousarviota sorvatessaan nykyinen hallitus törmäsi ikävällä tavalla kyseiseen sääntöön ja joutui kiristämään finanssipolitiikan linjaa selvästi vastentahtoisesti. EU:ssa sitten uudistetut ja pian käytännössäkin voimaan tulevat talouspolitiikan säännöt asettavat hieman väljempiä mutta silti valtioita sitovia vaatimuksia julkisen talouden tasapainottamiseksi. Suomessakin kehysriihikeskusteluissa viitattiin useaan otteeseen näihin vaatimuksiin perustellen toimia sillä, että Suomi uhkaa ajautua niiden valossa “EU:n tarkkailuluokalle”. Vaikka kyseessä on ehkä enemmän poliittinen häpeä kuin kansallista suvereniteettia kaventava uhka, joka tapauksessa pelolla tarkkailuluokasta oli painoarvoa uusien sopeutustoimien perustelemisessa.

Viime viikolla Helsingissä Uuden talousajattelun keskuksen (UTAK) järjestämässä seminaarissa EU:n ja Saksan makrotalouspolitiikan tilaa käsiteltiin kattavasti ja terävästi. Esimerkiksi poliittisen talouden tutkijoiden Phillip Heimbergerin ja Philippa Sigl-Glöcknerin alustuksissa pureuduttiin konkreettisestikin edellä mainittujen sääntöjen perusteisiin ja seurauksiin. Jos taloussäännöt ja niiden suhde talouskuriin kiinnostavat syvällisesti, kannattaa käydä katsomassa tutkijoiden alustukset täältä. Myös Helsingin Sanomat teki yleistajuiset jutut sekä Heimbergerin että Sigl-Glöcknerin Suomessa esittämistä ajatuksista.

Kuten UTAK:n tilaisuudessakin todettiin, se että on olemassa taloussääntöjä ja halukkuutta sopeuttaa julkista taloutta, ei vielä välttämättä täytä talouskurin määritelmää - ainakaan kaikkien hyväksymää sellaista. Kun nyt pohdin talouskurin paluuta, minunkin on syytä määritellä tarkasti se, mihin talouskurilla viittaan ja minkälaisen talouspoliittisen toimintamallin paluuta ajattelen. Mielestäni talouskurille voidaan löytää hyvinkin yksinkertainen määritelmä: talouskuri on talouspolitiikkaa, jossa talouden suhdanteesta ja yhteiskunnallisista investointitarpeista välittämättä makrotalouspolitiikkaa kiristetään ennen kaikkea julkisen talouden rahoitusongelmiin vetoamalla.

Tällainen määritelmä on jokseenkin helppo operationalisoida ja sen mukaisen talouskurin ilmenemistä on mahdollista myös siksi empiirisesti tarkastella. Vaikeudet operationalisoinnissa liittyvät siihen, pystytäänkö harjoitetun politiikan päämotiivi (julkisen talouden tasapainottaminen) osoittamaan sekä siihen, kiristyykö makrotalouspolitiikka tehdyillä toimilla aidosti yksityistalouden suhdanne huomioiden. Nämä vaikeudet ovat kuitenkin nähdäkseni standardeilla tieteellisillä keinoilla ylitettävissä.

Mielestäni Euroopassa on havaittavissa moniakin merkkejä siitä, että näin määritelty talouskuri on palaamassa mantereelle pienen tauon jälkeen. Jos 2010-luvun viimeiset vuodet ja koronakriisin aika hetkellisesti nostivat muut motiivit ja tavoitteet talouspolitiikan perusteluissa voitolle, nyt näyttää siltä, että finanssipoliittinen kiristäminen mutta myös aiempaa kireämpi rahapolitiikka lyövät lähitulevaisuudessa kättä - julkisen talouden rahoituskriisillä perusteltuna.

Monissa euromaissa, muun muassa Suomessa, finanssipolitiikka näyttää jo kääntyneen myötäsykliseksi eli heikkenevää suhdannetta edelleen heikentäväksi. Suomessa julkisen talouden kokonaiskysyntää alentava vaikutus tulee sekä tulonjaon muutoksen että alijäämien suoran rajoittamisen kautta, kun sopeutustoimia tehdään ja ne painottuvat pienituloisilta leikkaamiseen. Tämä tapahtuu selvästi taantumaolosuhteissa, sillä työttömyysaste on noussut vuoden 2023 alusta asti, eikä tälle nousulle ole näköpiirissä loppua. Lisäksi työttömyys on lisääntynyt ennen kaikkea yksityisillä toimialoilla. Kun taas sopeutuksen perustelua katsotaan, julkisen talouden laittaminen “kuntoon" on yleisin ja ehkä ainoa perustelu toimille.

Talouskurin ensiaskeleet on siis nähdäkseni otettu ja odotan, että matka jatkuu tästä kohti laajempaa makrotalouspoliittista kiristämistä. Kun eteläisten EU-maiden koronaelvytysrahat on käytetty, kun EU:n taloussääntöjä aletaan taas seurata tarkemmin ja kun rahapolitiikkaan ei tule odotettua kevennystä globaaleista inflaatiopaineista johtuen, seuraavina vuosina melko tiukkakin talouskuri Euroopassa näyttää täysin mahdolliselta. Ehkä jossain vaiheessa EKP alkaa taas kannatella Euroopan taloutta kevyemmällä rahapolitiikalla, mutta Wolfin ja kumppaneiden esittämien huolien hallitessa finanssipoliittista järkeilyä, käsijarru pysynee sillä puolella makrotalouspolitiikkaa päällä vielä pitkään. Viimeisenä talouskurin lukkona ovat sitten eurooppalaiset talouspolitiikan säännöt.

Kun olen aiemmissa uutiskirjeissäni jo ehtinyt julistaa keskuspankkikapitalismin kuolleeksi (ainakin Yhdysvalloissa), edellinen kuvaus Euroopan tulevaisuudesta puolestaan näyttäytyy ennusteena keskuspankkikapitalismin kukoistuksesta tällä puolella Atlanttia. Näyttää siltä, että omilla finanssipoliittisilla fiksaatioillaan Eurooppa todellakin kykenee irtautumaan täysin Yhdysvaltojen talouskehityksestä ja pelaamaan autonomisesti omaa peliään. Valitettavasti pelimme on talouskurin peli.

Itseäni hämmentää se, että vihreän siirtymän, geopoliittisten paineiden ja Euroopan suvereniteetin puolustamisen aikakaudella (nämä lienevät yleisesti hyväksyttyjä tulkintoja nykytilanteesta) makrotalouspolitiikan linja Euroopassa voi olla tämä. Jos todella päädymme uudelleen talouskuriin, on se mielestäni osoitus nimenomaan talouspoliittisten ideoiden vallasta - julkisen talouden rahoituksen ikiaikaisten, mutta useaan otteeseen vääriksi osoitettujen totuuksien kritiikittömästä seuraamisesta. Kuka tahansa rehellinen makrotaloustieteilijä nimittäin voi tänäänkin todistaa, ettei Euroopassa ole mitään tieteellistä perustetta pyrkiä nopeaan tai edes hitaaseen julkisen talouden sopeuttamiseen. Euro on johtavia valuuttoja maailmassa, EU-maiden yhteinen vaihtotase muuhun maailmaan nähden on selvästi ylijäämäinen, EU:lla on käytössään paljon sellaisia kapitalismin kannalta keskeisiä resursseja, joita muilla talousalueilla ei ole. Näistä lähtökohdista paremmalla makrotalouspoliittisella koordinaatiolla pystyttäisiin monenlaiseen kestävää eurooppalaista yhteiskuntaa luoviin talouspoliittisiin toimiin, jos niin vain haluttaisiin ja siitä kyettäisiin sopimaan. Siitä huolimatta olemme valmiita alistumaan talouspolitiikkaan, joka ei auta meitä kestävän yhteiskunnan rakentamisessa.