Romahtaako Kiina? Romahtaako kapitalismi?

Kiinan kapitalististen talouskokeilu ottaa uutta suuntaa. Kaikki on ehkä sittenkin hallinnassa.

Heti aluksi on myönnettävä, että en ole todellakaan Kiinan yhteiskunnan ja talouden asiantuntija. Lähinnä tietoni Kiinasta perustuvat populaareihin teksteihin ja lehtiartikkeleihin. Siitä huolimatta koen nyt tarpeelliseksi kirjoittaa jotain Kiinan talousmallista ja sen näkymistä.

Syy tähän on helppo arvata. Viime viikkojen aikana Kiinasta on kaikunut kasvavissa määrin huolestuneita viestejä siitä, että maalle tärkeä rakennussektori ja sen suurimmat toimijat ovat pahoissa rahoituksellisissa vaikeuksissa. Valokeilaan on noussut erityisesti Evergrande, joka on kolmen suurimman alan yrityksen joukossa. Näyttää ilmeiseltä, että yhtiön maksuvaikeudet ovat lopulta päättymässä konkurssiin ja firmaan sijoittaneet joutuvat kirjaamaan alas merkittäviä tappioita.

Talouslehdistössä on alettu jo puhua Kiinan omasta Lehman Brothers -tilanteesta. Koska Evergranden rahoitukselliset verkostot yltävät laajalle, sen maksukyvyttömyys on tietenkin melko automaattisesti myös laajempi rahoitussektorin kriisi. Jos ja kun muutkin rakennusalan suuret yhtiöt ajautuvat Evergranden vanavedessä ongelmiin, kaikki kertautuu ja kiinalainen finanssikriisi voi todella olla käsillä.

Vaikka Kiina on maailmantaloudessa valtavan suuri tekijä ja sen tuotantokoneisto käytännössä edustaa isoa osaa maailman reaalitaloudesta, maailman rahoitusmarkkinat ovat ottaneet Evergranden huolet melko tyynesti vastaan. Miten tämä on mahdollista? Eikö Kiinan talouden ja yhteiskunnan pelätä romahtavan? Ja eikö tämä uhkaa myös kapitalistista taloutta laajemmin, kun yksi sen moottoreista yskähtelee vakavasti? Lyhyt vastaus kahteen jälkimmäiseen kysymykseen näyttää olevan: ei. Tarkastelen seuraavaksi, miksi näin on.

Kiinan seuraavan talouskriisin taustat

Jos jokin näyttää tällä hetkellä rauhoittavan sijoittajien ja talouden ennustajien mieliä, se on se, että Kiinan talouden yskähtelyssä ei ole mitään uutta. Kuten Nordean analyytikko Andreas Steno Larsen muistutti markkinakatsauksessaan, vastaavia rahoituskriisejä ja velkajarrutuksia on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana jo useampi. Ja aina Kiinan keskushallinto on tavalla tai toisella kehittyneen ongelman pystynyt ratkaisemaan.

Koska Kiinassa kaikki on lopulta keskushallinnon käsissä, asioiden tulkitseminen läntisten demokratioiden silmälasien lävitse johtaa usein virheellisiin tulkintoihin. Kun asiaa hieman pöyhitään, voidaankin huomata, että oikeastaan keskushallinnon valinnat eivät pelkästään liity siihen, mitä Evergranden ja kumppaneiden mahdollisesti romahtaessa tapahtuu, vaan myös siihen, miksi tähän tilanteeseen on ylipäätään päädytty.

Useat markkinaseuraajat ovat huomauttaneet, että oikeastaan nyt havaitsemassamme tilanteessa ei ole mitään yllättävää, sillä Kiinan hallinto on tietoisesti alkanut muuttaa kasvumalliaan viime vuosien aikana. Nopeaan investointien ja erityisesti rakentamisen kasvuun perustunut kasvumalli on todettu pidemmän päälle kestämättömäksi ja siitä on vähitellen lähdetty irtautumaan kohti kulutusvetoista kasvumallia. Tästä on toki länsimaisissakin talousmedioissa puhuttu jo pidemmän aikaa.

Vuosi sitten keskushallinto asetti uusia tiukempia rajoja rakennusalan yritysten velkavivulle, mistä nyt näkyvät ongelmat juontuvat. Keskushallinto siis alkoi tietoisesti jarruttaa kehitystä, jossa oli nähtävissä tyypillinen kapitalistinen velkaholtittomuus ja massiivinen systeeminen kriisi ennen pitkää. Samalla se alkoi tehdä tietä kulutusvetoiselle kasvumallille. Tärkeintä on ymmärtää, että nykyiset ongelmat eivät tule millään tavalla yllätyksenä Kiinan kommunistiselle puolueelle, vaan se on itse ollut aloitteellinen toimija asiassa.

Todistamme siis yritystä ajaa hallitusti alas epäterveitä taloudellisia rakenteita ja rakentaa tilalle uusia, toivottavasti kestävämpiä sellaisia. Jos Evergranden kaatumisesta uhkaa tulla isompi taloudellinen ongelma, Kiinan keskushallinnon suunnittelijat ovat valmiina toimimaan. Kenties investointivetoisen kasvumallin alasajaossa otetaan aikalisä tai sitten kulutusvetoista mallia ajetaan kriisin varjolla sisään entistä agressiivisemmin. Erilaisia keinoja on varmasti pohdittu valmiiksi piirtopöydällä.

Leviääkö kriisi globaaliksi kapitalismin kriisiksi?

Jos Kiinan kriisi ei leviä edes Kiinan sisäiseksi kriisiksi, tuskin sillä on myöskään edellytyksiä saada aikaan esimerkiksi uutta globaalia finanssikriisiä. Tietysti kaikenlainen isompi liikehdintä rahoitusmarkkinoilla on monen mielestä toivottavaa, koska se mahdollistaa tuottavammat sijoituspositioiden muutokset. Siksi Kiinan yskähtely on tervetullutta ja monet haluavat sen vaikutuksia ehkä hieman liioitellakin.

Koska Kiinan ongelmat eivät ole tällä hetkellä ainoa markkinoiden tiiviisti seuraama muutosajuri, vaan myös keskuspankkien jatkuvasti lisääntyviä taperointilupauksia katsotaan tarkalla silmällä ja kuunnellaan tarkalla korvalla, ilmassa on sijoittajien syksyyn mukavasti jännitystä. Voi olla, että pelitilaa markkinoilla syntyy tulevina kuukausina eniten sitten kevään 2020 ja koronapandemian puhkeamisen.

Talouslehdet ja talousennustajat ovatkin alkaneet puhua jo markkinoiden korjausliikkeestä ja varoitukset erityisesti liian suurista osakepositioista ovat alkaneet lennellä. Mutta voisiko korjausliikkeen sijaan käsillä olla suurempikin kriisi, johon eri kehityskulut eri puolilla maailmaa yhteistuumin globaalit rahoitusmarkkinat kiskovat?

Edelleen tähän on pakko vastata kieltävästi. Jos Kiinan kommunistinen puolue tietää, mitä se tekee, niin tietävät myös läntisten yhteiskuntien talouspolitiikasta päättävät tahot - ennen kaikkea keskuspankit. Kuten mikään ei pakota Kiinan keskushallintoa hyväksymään talouskriisiä, ei mikään pakota myöskään läntisiä keskuspankkeja ja hallituksia sitä tekemään. Likviditeetin ja kokonaiskysynnän säätelyllä talouden laskupaineet saadaan jatkossakin pidettyä kurissa, jos vain halutaan.

Ehkä kiinnostavinta markkinoiden hermostuneisuudessa on lopulta se, että koronaelvytyksen onnistuttua varoitukset liian vahvasta ja vakaasta kasvusta ovat täyttäneet talouspoliittisen keskustelun. Sekulaarinen stagnaatio ja kapitalismin epävakaus on monien mielestä nyt voitettu ja suurin kysymys talouspolitiikassa koskee ylikuumenemisen hillintää.

Globaalin talouden rakenteet eivät kuitenkaan ole yhtään sen kestävämpiä vakaan taloudellisen kehityksen näkökulmasta kuin ne olivat ennen koronapandemiaa. Kiinassakin muutos uuteen talousregiimiin kestää kauan, läntisissä talouksissa rakenteellista muutosta ei ole edes aloitettu ja ekologinen kriisi on kaiken kukkuraksi lävähtämässä käsiin. Massiivinen julkinen väliintulo on tällä hetkellä koko järjestelmää kasassa pitävä tekijä, mutta se ei ole suuntautunut riittävästi kestävien rakenteiden luomiseen. Se on suunta, mihin joka puolella pitäisi nyt mennä.

Johtopäätökset

Kansankapitalistiseen investointivetoiseen talousmalliin viime vuosikymmeninä luottanut Kiina on tehnyt oman valintansa kasvuregiimin muuttamiseksi. Todistamme nähdäkseni parasta aikaa niitä hankauksia, jotka tällaisessa siirtymässä ovat jokseenkin väistämättömiä. On kuitenkin perusteltua odottaa, että tilanne on Kiinan keskushallinnon käsissä ja Kiinan yhteiskunnan sekä talouden ohjaaminen uuteen talousmalliin on mahdollista.

Tällä hetkellä globaalissa taloudessa ja rahoitusmarkkinoilla jälleen ihmetellään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siksi on ihan mahdollista, että myös rahoitusmarkkinoilla sattuu ja tapahtuu tulevina kuukausina. Puheet kokonaisvaltaisesta talouskriisistä lienevät kuitenkin ennen aikaisia (kuinkahan tämä teksti vanhenee?). Julkiseen puutuntaan voidaan edelleen luottaa niin Kiinassa kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissakin. Kapitalismin eksistentiaalisen kriisin sijaan pääsemmekin todennäköisesti todistamaan tylsähköä keskuspankkikapitalistista surrausta. Tärkeää olisi, että siihen sisältyisi toimia, joilla aidosti muutamme yhteiskunnan ja talouden rakenteita kestävämpään suuntaan.