Aika usein julkisessa keskustelussa esitetään, että kapitalismi on ollut ihmiskunnalle siunaus. Kapitalismi on nostanut meidät kurjuudesta. Talous- ja yhteiskuntajärjestelmä on lunastanut lupauksensa paremmasta tulevaisuudesta näihin aikoihin asti. Toki yhtä usein väitteeseen huomautetaan vastaan, ettei hyvä kehitys ole koskenut kaikkia ja että kehitys on ostettu maapallon kantokyvyn kustannuksella. Silti on ihan uskottavaa edelleen esittää, että kapitalismi on parasta, mitä ihmiskunta olisi voinut itselleen toivoa.
Jos tämä ajatus hyväksytään, ja kapitalismin historia otetaan toivottuma, myös kapitalismin puolustaminen eri keinoin yleensä hyväksytään. Marxilainen ajatus kapitalismin kriisialttiudesta tai jopa kroonisesta kriisistä voi olla empiirisesti perusteltavissa, mutta yhtä lailla historia osoittaa kapitalismin resilienssin. Vaikka pahojakin kriisejä on nähty ja kapitalismia haastavia yhteiskuntamalleja on ilmennyt, yksityiseen pääoman akkumulaatioon perustuva kapitalistinen malli on aina selvinnyt voittajana. Kriisit eivät siis väistämättä johda kapitalismin tuhoon.
Makrotasolla tarkasteltuna kapitalismin pelastaneet ratkaisut ovat jatkuvasti muuttaneet sen luonnetta ja institutionaalista järjestystä. Juuri tämän dynaamisen muutoksen kuvaamiseksi alun perin kehittelin keskuspankkikapitalismin käsitteen. Toisen maailmansodan jälkeen vähitellen muodostuneen finanssikapitalismin syvän kriisin jälkeen 2010-luvulla julkista valtaa tarvittiin välttämättä kannattelemaan kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää ja taloutta. Kuten aina ennenkin, myös nyt vakauttaminen on onnistunut siinä määrin, ettei kapitalismin tuhoa vieläkään tullut.
Kriisi- ja tuho-odotusten ajurit
Globaalin finanssikriisin yhteydessä kapitalismin tuholla reviteltiin uskottavienkin lehtien palstoilla. Kieltämättä tilanteet vuoden 2008 lopulla ja vuoden 2009 alussa olivat rajuja ja järjestelmän totaalinen romahdus näytti ainakin hetken todella olevan mahdollinen. Kapitalistisen talouden sisäsyntyinen kriisi saikin aikaan valtavan syvän laman eikä juuri kenelläkään tuntunut olevan aavistusta, miten eteenpäin selvittäisiin.
Yksi keskeinen syy kapitalismin jatkon epäilylle oli se, että keskuspankkien sekä valtioiden voimavaroja ei täysin tunnistettu ja ymmärretty. Jälkikäteen arvioituna voidaan sanoa, että kriisistä olisi ollut mahdollista selvitä paljon vähäisemmin vaurioin, jos toimet olisi tehty nopeammin, voimakkaammin ja heti oikeat keinot valiten. Tiedon puute, rohkeus ja vanhat rakenteet (ei vähiten ajatusmallit) kuitenkin johtivat politiikkavirheisiin, jotka turhaan kiihdyttivät ja syvensivät kriisiä.
Nämä tapahtumat osoittavat hyvin sen, että ajatukset kapitalismin vaikeasta kriisistä tai jopa tuhosta liittyvät kiinteästi siihen, ettei talous- ja yhteiskuntajärjestelmän prosesseja sekä instituutioita ymmärretä riittävästi. Jos tämän vuoksi tietä ulos kriisistä ei hahmoteta, on tietenkin loogista alkaa pohtia myös tuhon mahdollisuutta ja ehkä jopa odottaa sitä. Epätietoisuus kapitalismin tulevaisuuden kehityksestä on siis yleensä kriisi- ja tuhoskenaarioiden polttoainetta. Näin voi olla myös keskuspankkikapitalismin aikakaudella.
Kriisiodotukset vahvistuvat Suomessa
Suomalaisessa talouskeskustelussa kapitalismin seuraavalla syvällä kriisillä ja nykymuotoisen keskuspankkikapitalismin romahduksella on alettu viime aikoina spekuloida yllättävänkin paljon. Se on odottamatonta siksi, että koronakriisin hoidossa keskuspankit valtioiden avustuksella osoittivat pystyvänsä taltuttamaan vakavan talousšokin tehokkaasti. Toki tuloksena saimme entistä vahvemmin keskuspankkien tuesta riippuvaisen talouden, mikä toisaalta voikin olla syy järjestelmän kestävyyden epäilylle.
Näkyvän pitkän linjan romahduksen ennustajan Tuomas Malisen ennustusten rinnalle on viime päivinä noussut keskuspankkikapitalismin kestävyyspohdintoja myös muualta. Helsingin Sanomien taloustoimittaja Tuomas Niskakangas kirjoitti pitkän artikkelin pörssiromahduksen mahdollisuudesta viikonlopun lehteen jatkoksi aiemmalle jutulleen, jossa esitti niin sanotun finanssipoliittisen dominanssin ennen pitkää välttämättä johtavan talouskriisiin.
Palkittu “talousesseisti” Jan Hurri oli omassa viikonlopun kirjoituksessaan niin ikään sitä mieltä, että todistamamme kehitys päättyy lopulta kyyneliin. Huomasin myös Keskuskauppakamarin ekonomisti Mauri Kotamäen twiitanneen oman epäilynsä nimenomaan keskuspankkikapitalismin tuoreimman version (Yhdysvaltojen suunta Bidenin valinnan jälkeen) kestävyyden suhteen.
Painavin romahdusta punnitseva puheenvuoro oli ehkä kuitenkin Sixten Korkmanin viime viikon kolumni Helsingin Sanomissa. Siinä Korkman piti uutta finanssikriisiä melko varmana asiana ja pohti monilta kantilta sitä, miten velkakyllästetty kapitalistinen talous tästä selviää (Euroopassa ja muualla). Käytännössä Korkman siis käsitteli nimenomaan keskuspankkikapitalismin kestävyyttä osaamatta kuitenkaan sanoa siitä mitään kovin varmaa.
Kriisiajatuksista kriisitendenssien ymmärtämiseen
Tässä vaiheessa on paljastettava lukijalle, että valitettavasti tässä kirjoituksessa en aio ottaa kantaa otsikon kysymykseen eli siihen, romahtaako keskuspankkikapitalismi. Huomioin ainoastaan tämän asian arvuuttelun viimeaikaisen yleistymisen suomalaisessa(kin) talouskeskustelussa. Olen aiemmin Raha ja talous -blogissa käsitellyt Tuomas Malisen koronakriisin yhteydessä esittämää tuhoskenaariota. Tuo teksti avannee jossain määrin ajatuksiani kriisin tai taloustuhon mahdollisuudesta tulevien vuosien tai vuosikymmenien aikana.
Kiinnostavaa on, että koronakriisin jälkeen keskuspankkikapitalismi ja sen peruslogiikat on viimein pantu merkille siinä määrin, että järjestelmän tulevaisuuden kestävyyttä on voitu alkaa laajemmin pohtia. Kuten yleensä, myös tällä kertaa kriisi- ja tuhoajatuksia virittää se, että havaitsemamme kapitalismin tila vaikuttaa uudelta ja ehkä ennennäkemättömältä. Siksi meillä ei ole myöskään välineitä tilanteen käsittelyyn ja kovinkaan varmojen ennusteiden tekemiseen.
Itse ajattelen, että poliittisen talouden ja keynesiläisen taloustieteen tarjoamat välineet kuitenkin toimivat tässä tilanteessa melko hyvin. Lupaan jatkossa näitä hyödyntäen palata uudestaan myös varsinaisen asian käsittelyyn: onko keskuspankkikapitalismi kestävällä pohjalla vai mahdollisesti ajautumassa piankin syvän kriisin kautta romahdukseen?