Ratkaistaanko ilmastokriisi keskuspankkikapitalismin välinein?

Vihreää rahoitusta tarvitaan. Mutta saadaanko sitä tarpeeksi nopeasti?

Mikä on keskuspankkikapitalismin ja ilmastokriisin tai laaja-alaisemman ekologisen kriisin välinen suhde? Tähän kysymykseen minulta on toivottu vastausta, ja nyt ajattelin sellaista yrittää antaa. Vastaus on tietysti välttämättä erittäin moniulotteinen ja voisi helposti laajentua kirjan mittaiseksi. Onhan nimittäin niin, että jos keskuspankkikapitalismilla viitataan globaalisti määräävään talous- ja yhteiskuntajärjestykseen, se on kaikilta osin yhteydessä ilmastonmuutokseen, luontokatoon ja muihin ympäristöllisiin ongelmiin. Ekologinen kriisi on tässä mielessä siten myös keskuspankkikapitalismin kriisi.

Sisäsyntyiset ja ulkoa tulevat kriisit

Olen itsekin kuitenkin joskus onnistunut käsittelemään muun muassa ilmastokriisiä keskuspankkikapitalismille ulkoisena asiana, kun olen pohtinut järjestelmän mahdollista kriisiytymistä. Tällä tavalla tarkasteltuna keskuspankkikapitalismin tai yleisemmin kapitalismin kriiseiksi lasketaan vain sellaiset ”sisäsyntyiset” kriisit, jotka liittyvät sellaisiin taloudellisiin tekijöihin kuten velkaan, rahoitukseen, investointeihin, tuottavuuteen, väestörakenteeseen tai ihmisten preferenssien muutokseen.

Viime aikoina viestini on ollut tämän suhteen se, että syvää keskuspankkikapitalismin ”sisäistä” kriisiä pystytään kyllä välttelemään eri keinoin jopa niin pitkään, että ekologinen kriisi iskee täydellä voimalla päällemme. Osaamme siis hallita kapitalismin taloudellisia kriisitendenssejä paljon paremmin kuin luontoa ja maapallon ekosysteemejä muuttavia prosesseja. Vieläkin parempia olemme puhumaan ekologisista seurauksista ”ulkoisvaikutuksina”. Mutta koko ulkoisvaikutuspuhe muodostuu nopeasti mielettömäksi, koska kapitalistinen mallimme ei voi lopulta enää uusintaa itseään ekosysteemiemme raunioituessa kiihtyvää tahtia.

Olisiko meidän kuitenkin mahdollista saada myös ekologinen kriisi hallintaan nykyisen keskuspankkikapitalismin tärkeimpien instituutioiden avulla? Kun jonkinlaista rajausta keskuspankkikapitalismin ja ilmastokriisin välisen moniulotteisen suhteen tarkastelulle välttämättä tarvitaan, olkoon se tämä: tarkastelen seuraavaksi sitä, voitaisiinko nykyjärjestelmän rahoituksen instituutioiden kautta rajoittaa ilmastonmuutosta ja luontokatoa ja kuinka todennäköiseltä onnistuminen tällaisessa interventiossa vaikuttaa. Pohdin kysymystä sekä rahoitusmarkkinoiden että keskuspankkien (ja valtioiden) näkökulmasta.

Vihreää vai ruskeaa rahoitusta?

Viime aikoina ajatus vihreästä rahoituksesta on alkanut elää niin sanotusti kapitalismin ydinmailla, kun esimerkiksi World Economic Forum (WEF) sekä johtavien teollisuusvaltioiden G20-yhteenliittymä on nostanut sen vahvemmin agendalleen. Peruslogiikka esimerkiksi näiden organisaatioiden näkökulmasta on seuraava:

1)     ilmastonmuutoksen hillitseminen edellyttää globaalisti valtavia investointeja uusiin talouden rakenteisiin

2)     tähän haasteeseen on mahdotonta vastata pelkästään julkisten investointien ja rahoituksen kautta,

3)     siksi yksityisen rahoituksen on asuttava esiin ja lähdettävä mukaan vihreiden investointien rahoitustalkoisiin.

Esimerkiksi WEF:n mukaan vihreä rahoitus on jo täällä ja kasvaa jatkuvasti. Ja vihreä rahoitus on tapa, jolla ympäristötietoisuus ja luonnon monimuotoinen suojeleminen yhdistyvät luontevasti kapitalismiin. Emme siis oikeastaan tarvitse mitään uutta, vain nykyisen kehityksen jatkumista ja vahvistumista. Todellisuus ei kuitenkaan ehkä ole näin ruusuinen. Juuri julkaistussa kansalaisyhteiskunnan Rainforest Action Networkin raportissa tarkasteltiin 60 maailman suurimman pankin rahoitusrakenteita ja vihreän sijaan ne paljastuivat hyvin ruskeiksi. Raportin keskeinen viesti oli se, että polkua aidosti vihreään siirtymään on toistaiseksi vaikea hahmottaa ainakin megapankkeja tarkastelemalla.

Luin juuri myös kiinnostavan aiheeseen oleellisesti liittyvän mielipidekirjoituksen yhdysvaltalaisen suurpankin ja kestävän rahoituksen mallioppilaana usein esittäytyvän BlackRockin entiseltä johtajalta Tariq Fancylta, jonka vastuulle tämän alueen kehittäminen kuului. Hänen mukaansa toistaiseksi olemme todistaneet vihreään rahoitukseen siirtymisessä ainoastaan PR-toimintaa ja viherpesua – rahoitusmaailma ei siis ole asian kanssa tosissaan. Tai ainakaan riittävän tosissaan, jotta tarvittava vauhdikas siirtymä vihreään rahoitukseen tulisi tapahtumaan.

Keskuspankit (ja valtiot) tekemässä vihreää valintaa

Fancy korostaa, että rahoitus ei tule vihertymään pelkästään rahoitustoimialan itsetutkistelun kautta, vaan jatkossa tarvitaan tiukempaa sääntöjen kirjoittamista julkiselta vallalta. Julkisten toimijoiden näkökulmasta vihreää rahoitusta on viime vuosina käsitelty ehkä eniten keskuspankkien ja keskuspankkiirien piireissä. Viime viikolla julkaistiin todella mielenkiintoinen raportti, jossa 89 keskuspankkia ja rahoitusvalvojaa ovat yhdessä pohtineet välineitä, joilla keskuspankit voisivat edistää vihreää rahoitusta ja tukea muutoinkin ilmastotoimia.

Vaikka ideoita ”ilmastorahapolitiikasta” pohditaankin laajasti, kovin paljon konkreettisia toimia siihen suuntaan ei ole vielä nähty. Yksi keskeisistä poliittisen talouden kysymyksistä teeman ympärillä on se, tuleeko keskuspankkien ylipäätään olla toimijoita ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa. Kuten tiedetään, viime vuosikymmeninä keskuspankeille on suosittu tarkkaan rajattua mandaattia ja itsenäisyyttä kaikenlaisista muista politiikkapaineista, joita yhteiskunnassa voi syntyä. Kovat ilmastotoimet eivät varmasti tähän ajatusmalliin sovi, joten ehkä yleisemmän suhtautumisen keskuspankkitoimintaan on muututtava ennen kuin keskuspankeista todella voi tulla ilmastotyössä eturintaman toimijoita.

Yksi konkreettinen tapa vihreän keskuspankkipolitiikan toteuttamiseksi on suosia rahoitusehdoissa ja ylipäätään keskuspankkirahan (likviditeetin) tarjonnassa toimijoita, jotka ovat sitoutuneet rahoittamaan vihreitä hankkeita. Tästä päästään tietysti nopeasti kysymykseen, ketkä toimijat tällaisia ovat ja mitkä lasketaan riittävän vihreiksi hankkeiksi. Jonkinlaisia taksonomioita, luokitteluja ja periaatteita tarvitaan välttämättä tällaisen politiikan toimeenpanossa. Näiden määrittelyn poliittisesta vaikeudesta saatiin tuore esimerkki, kun Euroopan komissio on sallimassa EU:n ilmastotavoitteita edistävien investointikohteiden listalle varsin paljon hiilidioksidia ilmaan päästävät kaasupohjaiset voimalaitokset. Tämä muistuttaa ainakin siitä, että mikäli vihreän rahoituksen säännöt eivät ole ilmaston kannalta riittävän tiukat, hyvät mekanismitkaan eivät riitä tarvittavien tulosten saavuttamiseksi.

Johtopäätökset

Keskuspankkikapitalismin ja ekologisen kriisin välinen suhde on monimutkainen ja varmasti monella tapaa jännitteinen. Tarkastelin edellä kevyehkösti sitä, onko kriisistä mahdollista ottaa niskalenkki nykyisten kapitalismin instituutioiden avulla. Lähtökohtaisesti ajattelen niin, että halutessamme aidosti pysäyttää ilmastonmuutoksen ja luontokadon etenemisen, rahoituksen välineet ovat siinä työssä aivan keskeisiä. Koska taloutemme on ensisijaisesti rahatalous tai ehkä paremminkin rahoitus- ja velkatalous, tietysti sen ohjaamisessa rahoituksen säätely ja sääntely voivat toimia.

Poliittisen talouden näkökulmasta tilanne ei ole yhtä suoraviivainen. En tunne vihreän rahoituksen dynamiikkoja tältä osin perusteellisesti, mutta saatan uskaltaa esittää muutamia työhypoteeseja, joiden kautta asiaa voin itsekin jatkossa tarkastella:

1)     vihreään rahoitukseen siirtyminen tapahtuu liian hitaasti, eikä rahoitustoimiala suhtaudu siihen tarpeeksi vakavasti

2)     keskuspankit ovat idean tasolla hyväksyneet ilmastolähtöisen rahapolitiikan, mutta sen laittaminen käytäntöön ei ole läpihuutojuttu keskuspankeille asetettujen politiikkarajoitusten vuoksi

3)     vihreän rahoituksen toimeenpanossa on mahdollista ajautua kompromisseihin, jotka mahdollistavat ruskeiden rahoitusrakenteiden selviämisen jatkossakin.

Joskus olen todennut, että ekologisen kriisin selättämien vaatii niin suurta julkista puutuntaa, että tarvitsemaamme järjestystä kannattaa jo nyt alkaa jäsentää jonkinlaisena markkinasosialismina. Tällä olen viitannut nimenomaan valtioiden suureen rooliin ilmastotoimien toimeenpanossa, rajoitusten ja hintojen asettajana sekä investoijana. Tällaista puutuntaa tullaan todennäköisesti (ja toivottavasti) näkemään jatkossa enemmän myös rahoituksen alueella.