Perjantaikirje: lisää inflaatioajatuksia
Inflaatiohan se pyörii koko ajan mielessä.
Se ei hellitä. Jatkuvasti uusia impulsseja. Vaikka kuinka yrittää pitää ajatukset muualla, väistämättä ne kääntyvät kohti sitä yhtä kysymystä. Tiedät kyllä. Inflaatiota.
Viikon aikana tuoreita inflaatiotilastoja julkaistiin Euroopassa ja ne osoittivat edelleen odotettua nopeampaa hintojen nousuvauhtia toukokuussa. Mikään ei tunnu pysäyttävän tätä kehitystä ja kukaan ei tunnu pystyvän ennakoimaan, kuinka kiivaaksi inflaatio vielä muodostuukaan.
Mitä kauemmin nykyinen keskustelu inflaatiosta, sen syistä ja seurauksista, on jatkunut, sitä turhautuneemmaksi olen oikeastaan tullut. Vielä keväällä 2021 jaksoin naureskella tiukoille overshoot-analyyseille, joissa kovalla itsevarmuudella kerrottiin inflaation räjähtävän tulevaisuudessa liiallisesta elvytyksestä johtuen. Minua huvitti jossain määrin myös transitory-keskustelu, jossa naureskeltiin Yhdysvaltojen keskuspankin näkemykselle siitä, että koronapandemiasta riippuvaiset inflaatiotekijät väistäisivät ennen pitkää.
Edelliset viihdyttivät minua, koska niihin sisältyi paljon oikeita mutta myös sekavia tulkintoja inflaation logiikasta ja koska kierrokset näissä keskusteluissa kävivät niin korkealla. Mutta sitten tuli Venäjän hyökkäyssota, talouspakotteet ja läntisen maailman energiakriisi. Ja uusi vaihe inflaatiokeskustelussa. Vielä vakavampi kriisi, vielä vakavammat seuraukset, mutta todella epäanalyyttistä inflaatiokeskustelua. Se on todellakin vetänyt suun mutrulle.
Kun inflaatio esimerkiksi Euroopassa on yllättänyt ylöspäin, inflaatiokeskustelussa inflaation ilmeisin syy on välillä onnistuttu painamaan kokonaan taka-alalle. Ei ole siis alleviivattu sitä, että energian ja ruoan hinnat nousevat, koska talouspakotteet (puolin ja toisin) leikkaavat niiden tarjontaa Euroopassa nyt ja tulevina kuukausina merkittävästi. Ja että tämä ajaa myös yleistä hintojen nousua.
Sen sijaan keskustelussa on korostettu Euroopan keskuspankin roolia inflaation hallitsijana, väitetty liian löysän rahapolitiikan ruokkineen oleellisesti inflaatiota ja vaadittu EKP:lta järeitä toimia inflaation nujertamiseksi. Lisäksi on tietysti alettu puhua toisen kierroksen inflaatiotekijöistä eli palkkojen nousun mahdollisuudesta ja edelleen palkka-hinta-spiraalista, jossa yritysten reaalivoittotavoitteet ja työntekijöiden reaalipalkkatavoitteet kirittävät nimellisiä hintoja ja palkkoja ylös.
Tässä keskustelun saamassa painotuksessa ei tietysti ole mitään uutta ja yllättävää, sillä olen itsekin törmännyt tällaiseen inflaatiokeskustelun epäsymmetrisyyteen aiemminkin - jo ennen koronapandemiaa ja sen jälkeisiä tapahtumia. Siitä tulee mieleen esimerkiksi kaikki ne kerrat, kun olen lukenut keskustelua Zimbabwen hyperinflaatiohistoriasta. Tässä narratiivissa jää aina kertomatta ne talouden tarjontapuolen rakenteelliset ongelmat, jotka aluksi kiihdyttivät inflaatiota korkeisiin lukemiin ja joihin sitten vasta Mugaben hallinnon toimesta vastattiin rahallisilla toimilla kyseisten rakenteellisten ongelmien korjaamisen sijaan.
Eli inflaatiokeskustelussa painotetaan tällä hetkellä aivan liikaa nimellisiin tekijöihin eli rahamääräisiin sopimuksiin (tulot) ja nimelliseen kokonaiskysyntään sekä ostovoimaan liittyviä asioita, kun perusongelma on reaalinen. Tähän liittyy myös laajalti viime aikoina esiintynyt ajatus siitä, että keskuspankit voisivat rahapolitiikalla kokonaiskysyntää hillitsemällä lopettaa inflaation siten, että ihmisten reaalinen ostovoima ja sillä mitattu elintaso ei kärsisi.
Kun asiaa pohtii analyyttisesti, on vaikea nähdä, että tällainen manööveri olisi mahdollinen. Jos inflaation syynä on ensisijaisen tuotannontekijän saatavuuden supistuminen - tässä tapauksessa energiahyödykkeiden, raaka-aineiden ja ruoan - tätä ongelmaa ei voi korjata ainoastaan sillä, että taloudellisten toimijoiden nimellisiä tuloja kasvatetaan. Mutta sitä ei voida myöskään korjata sillä, että nimellisiä tuloja leikattaisiin. Logiikka toimii molempiin suuntiin.
Olen itse korostanut sitä, että nimellisiin tuloihin tehtävillä korjauksilla on tällaisissa olosuhteissa ensisijaisesti tulonjaollinen vaikutus. Jos joku toimija meinaa kärsiä siitä, että hänen tulonsa eivät seuraa ensisijaisten tuotannontekijöiden puutteesta syntyvää kustannuskehitystä, esimerkiksi valtiollisilla tulonsiirroilla asiaa voidaan korjata. Samoin tietysti palkkaneuvotteluilla, joissa yrityksen ja työntekijät sopivat nimellisen tulokakkunsa jakamisesta.
Mutta jos inflaation perimmäiseen syyhyn haluaa vaikuttaa, täytyy sitten vaikuttaa siihen. Eli tässä tapauksessa tarjonnan leikkaantumisesta kärsivien ensisijaisten tuotannontekijöiden tarjontaa pitää pyrkiä lisäämään muista lähteistä tai vaihtoehtoisesti niiden käyttöä (kysyntää) pitää pyrkiä määrätietoisesti vähentämään (toivottavasti niin, että ihmisten kokema hyvinvointi ja objektiivisesti arvioitu ei vähenisi). Käsittelen näitä kysymyksiä laajemmin Kansan Uutisille viikolla antamassani haastattelussa.
Minua turhauttava inflaatiokeskustelu ei ole ongelmallinen ainoastaan siksi, että se turhauttaa minua. Nähdäkseni sillä voi nimittäin olla piankin myös laajempia poliittis-taloudellisia seurauksia.
Ensinnäkin tuntuu siltä, että kansalaisille Suomessakaan ei ole selvästi välittynyt viesti siitä, mistä syystä inflaatio tulee olemaan koholla tulevat kuukaudet. Vaikka kansalaisten tuki Ukrainalle ja Putinin Venäjää vastaan asetetuille talouspakotteille on ollut suurta, voidaan kysyä, yhdistyykö syksyllä kokemamme inflaatio ja reaalisen elintason lasku enää kovin vahvasti tähän suureen moraaliseen kysymykseen. En ole nimittäin varma siitä, että talouspakotteiden ja inflaation välistä yhteyttä olisi pakotteiden ja vastapakotteiden seurausten yhteydessä kovin voimallisesti taottu meidän kansalaisten kaaliin. Enemmänkin saimme kuulla viestiä, että “meiltä eivät energia ja kriittiset hyödykkeet lopu”. Mutta loppumisen ja puutteen välillä on jo monta ikävää askelmaa.
Jos ja todennäköisesti kun “inflaatiokurimus” jatkuu vuoden 2022 loppuun ja vuoden 2023 alkuun (vaikka globaali taantuma saattaakin sitä alkaa taittaa jo syksyn aikana), alkaa jo nyt näyttää siltä, että tulevat eduskuntavaalit ovat mitä suuremmissa määrin inflaatiovaalit. Kansalle luvataan halvempia hintoja ja reaalista elintasoa, ja kenen lupaukset kaikuvat kovimmin, se voittaa.
Jos EKP:n koronnostot tulevat nopeasti ja Yhdysvaltojen talousveto hiipuu, voidaan tietysti saada tuohon päälle myös taantuma - eli päästä kunnolla jo jonkin aikaa povaamani 2020-luvun pikastagflaation olosuhteisiin. Työllisyystilanteen heikentyminen korkean inflaation kanssa se vasta tekeekin poliittisen talouden asioista mielenkiintoisia.
Mitä siis haluan sanoa? Tässä hetkessä tarvittaisiin erittäin analyyttista otetta inflaation dynamiikkojen ja sen taustamekanismien tulkintaan. Kepeät heitot keskuspankeista, kokonaiskysynnästä, palkka-hinta-spiraalista tai tarjontakapeikoista eivät riitä, vaan kaikki nämä tekijät pitää jäsentää selitysmalliin oikealla tavalla. Varmasti kaikilla niillä on merkitystä, mutta myös merkityksen voimakkuudella on väliä. Ja sillä, mikä tekijä milloinkin inflaatiokehitystä pääasiallisesti ajaa.
Pitänee myös itsekin tarjota tiukempaa analyysia nykyisestä inflaatiosta jatkossa. Eli vastata omaan huutoonsa. Mutta nyt huudahdan vain: hyvää viikonloppua uutiskirjeen lukijoille!
Näistä inflaatioon liittyvistä tulonjakokysymyksistä olisi mukavaa lukea lisää. Kenen tulot/voitot ovat lisääntyneet ja kenen taas vähentyneet? Miten reaalipalkat ja yritysten voittomarginaalit ovat kehittyneet ja mihin suuntaan ollaan menossa? Kuka voittaa ja kuka häviää?
Hyvää viikonloppua!