Perjantaikirje: EU-taloussäännöt ja hiilishokkiterapia
Miten Suomen pitäisi lähestyä EU:n taloussääntöneuvotteluja? Mikä on hiilishokkiterapia ja miksi sitä kannattaa pohdiskella juuri nyt?
Palaan tällä viikolla perjantaikirjeessä kahden teeman taktiikkaan. Eli käsittelen kahta ajankohtaista poliittisen talouden ja keskuspankkikapitalismin kysymystä terävähkösti.
Ensimmäinen teema on tällä kertaa EU:n talouspolitiikan sääntöjen uudistamisen prosessi, jonka komissio potki käyntiin muutama viikko sitten lähettämällä jäsenmaille listan kysymyksiä. Näihin Suomen ja muiden jäsenmaiden olisi tarkoitus vastata vuoden loppuun mennessä. Kirjoitin poliittisen talouden tutkijan Antti Ronkaisen kanssa vieraskynän aiheesta Maaseudun tulevaisuuteen. Käyn kirjoituksemme pohjalta läpi sitä, miltä prosessi näyttää ja miten Suomen kannattaisi sääntöuudistukseen suhtautua.
Toisena teemana on mielenkiintoinen tuore termi, johon törmäsin tällä viikolla. Kyseessä on hiilishokkiterapia tai hiilishokkidoktriini, joka viittaa tietysti Naomi Kleinin aikanaan kirjassaan esittelemään käsitteeseen. Poliittisen talouden tutkija Daniela Gabor (jonka juttuja näköjään jaan kirjeessäni tasaisin väliajoin) sekä Isabella Weber (joka on vasta julkaissut kirjan siitä, kuinka Kiina vältti taloudellisen shokkiterapian) julkaisivat mielenkiintoisen vieraskynätekstin Financial Times lehdessä. Siinä hiilishokkiterapian käsite lanseerattiin ja sellaiseen päätymisen mahdollisuutta pohdittiin. Muutamia ajatuksia tästäkin kirjoitan ylös.
EU:n taloussäännöt, Suomi ja talouspolitiikan muutos
Euroopassa on tällä hetkellä käynnissä tulevaisuuden talouspolitiikan kannalta erittäin merkittävä prosessi: EU-maat ovat aloittaneet taloussääntöjen uudistamisen Euroopan komission johdolla. Kuten todettua, tällä hetkellä EU-maat valmistelevat vastauksiaan komission kysymyksiin siitä, millaiset säännöt ne näkevät tulevaisuudessa tarkoituksenmukaisina.
Ei varmaankaan ole liioiteltua sanoa, että Suomen (eduskunnan hallituksen johdolla muotoilema) kanta EU:n talouspolitiikan tulevaisuuteen on jokseenkin hahmottumaton. Välillä Suomi näyttää olevan Euroopan nuukien rintamassa, välillä taas hallituksesta ja eduskunnasta kuuluu toiveita investointivetoisemman EU-talouspolitiikan puolesta. Erityisesti Suomessa on puhututtanut se, pitäisikö EU:ssa palata vanhoihin alijäämä- ja velkasääntöihin (vuonna 2023), vai pitäisikö sääntöuudistusprosessissa pyrkiä määrittelemään jonkinlaista uutta lähestymistapaa näiden tilalle. Erityisen aktiivinen keskustelija teemassa on muuten ollut työelämäprofessorina tällä hetkellä toimiva taloustietelijä Vesa Vihriälä, jonka jokainen aiheeseen liittyvä blogiteksti kannattaa ehdottomasti lukea.
Olen itsekin pohtinut viime aikoina kysymystä EU:n talouspolitiikan tulevaisuudesta ja tämä prosessi konkretisoitui tällä viikolla yhteiskirjoituksena Antti Ronkaisen kanssa Maaseudun tulevaisuudessa. Otimme lähtökohdaksemme tekstissä kaksi asiaa:
Millaiset ovat tällä hetkellä EU:n talouspolitiikan ympärillä liikkuvat tahtotilat ja millaisissa yleisimmissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa EU:n talouspolitiikkaa tulevina vuosina harjoitetaan.
Miten Suomi (hallitus ja eduskunta) pystyy parhaalla mahdollisella tavalla ajamaan omaa EU-linjaansa säilyttäen uskottavuuden neuvotteluissa. Suomen linjaksi oletimme sen, että talouspolitiikka on ensisijaisesti kansallista, säännöt ovat yksinkertaisia ja ekologisille investoinneille on tulevina vuosina tilaa.
Tällä rajauksella päädyimme esittämään neljää periaatetta, joiden varaan Suomen kannattaisi rakentaa neuvottelustrategiansa:
Suomen ei pidä lähteä vaatimaan paluuta vanhoihin alijäämä- ja velkasääntöihin. Ne johtaisivat joko siihen, että Euroopassa aloitettaisiin koronakriisin jälkeen uusi talouskurivaihe eurokriisin tuloksin tai siihen, että minkäänlaisia sääntöjä ei käytännössä olisi. Kumpikaan näistä ei lopulta toteuta Suomen tavoitteita EU-talouspoliikan suhteen.
EU:n nykyisistä ja erityisesti eurokriisin aikana käyttöönotetetuista rakenteellisen alijäämän säännöistä (nk. Six Pack -säännöstö) luovuttaessa ei ole tarkoituksenmukaista ottaa tilalle uusia monimutkaisia sääntöjä, kuten teknistä menosääntöä tai kansallisia velkasääntöjä. Niiden tulkinta olisi yhtä vaikeaa kuin nykyistenkin sääntöjen ja pahimillaan ne voisivat johtaa vastasykliseen talouspolitiikkaan ollessaan liian joustamattomia.
Euroopalla, kuten muillakin maailman talousalueilla on edessään valtava investointihaaste tulevina vuosikymmeninä, kun tuotanto- ja kulutusrakenteet pitää laittaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteen edessä uusiksi. Jotta investoinnit olisivat riittävässä laajuudessa mahdollisia, tulevat taloussäännöt eivät saa asettua kestäviä rakenteita luovien toimenpiteiden esteeksi. Siksi EU-valtioille on tehtävä taloussäännöissä tilaa ekologisille investoinneille ja niihin liittyvien kannustinrakenteiden luomiselle. Esitämme, että ekologiset investoinnit siirrettäisiin sääntöjen ulkopuolelle EU-maiden yhdessä sopimien (ja tarvittaessa joustavien tai tiukentuvien) periaatteiden mukaisesti. Tulkitsemme, että EU-maissa tällaiselle toimintamallille on koko ajan vahvistuva kannatus (ks. esim. Saksa ja Alankomaat), mikä Suomessa tulee ehdottomasti huomioida.
Ylipäätään suosittelemme EU:n talouspolitiikkaan lähestymistapaa, jossa sääntöjen (ja sanktioinnin) automatisoinnin sijaan asetettaisiin tiettyjä jäsenmaiden yhteisneuvottelut käynnistäviä rajoja. Nykyisin tarkasteltavien talousmuuttujien (julkinen talous) lisäksi pitäisi mukaan saada ehdottomasti myös EU-maiden ulkoinen rahoitusasema, esimerkiksi vaihtotaseen muodossa. Erityisesti euromaille on tärkeää vaalia vaihtotaseen tasapainoa, mikä tarkoittaa sitä, että juoksevia menoja ei tarvitse rahoittaa ulkomaisilla luotoilla. Koska mailla ei ole omaa keskuspankkia eikä sananvaltaa ulkoisen rahoituksen ehtoihin, tämä rajoite on edelleen tärkeä, vaikka usein euron tulon ajatellaan poistaneen vaihtotaseeseen liittyvän huolen. Toki nykyinen elvytysmyönteinen EKP on omalla toiminnallaan vähentänyt ulkoisen tasapainon merkitystä, mutta emme voi laskea ikuisesti akkommodoivan keskuspankin varaan. Keskeistä on nähdäksemme se, että kun epätasapainoja (erityisesti euroalueella) ilmenee, niitä pyritään kaventamaan yhteistuumin niin, että sekä ylijäämä- että alijäämävaltiot kantavat oman taakkansa korjausliikkeessä. Ylijäämämaille tämä tarkoittaa yleensä ihan kivoja asioita, kuten nopeampaa investointitahtia tai korkeampia palkankorotuksia, kun taas alijäämämaille rakenteellisia uudistuksia ja joskus jopa leikkauksia. Kun korjausta tehdään molemmissa suunnissa, lopulta kokonaissopeutustarve jää pienemmäksi kaikkien osalta.
Jos edellinen konkretisoituu ensin Suomen tavoitteena ja lopulta uutena EU:n talouspolitiikan mallina, nähdäksemme on löydetty kompromissi, joka kantaa pitkälle ja luo EU:lle edellytyksiä onnistua nykyisten valtavien yhteiskunnallis-taloudellisten haasteiden hallinnassa. Jäämme seuraamaan kiinnostuneina, mihin tulevina kuukausina Euroopassa päädytään.
Hiilishokkiterapiaa tuloillaan?
YK:n ilmastokokous COP26 Skotlannissa lähestyy loppuaan. Toistaiseksi olemme kuulleet Glasgow’sta jossain määrin myönteisiä uutisia: valtioiden antamat päästöjen leikkaamisen lupaukset ovat nousseet sellaiseen mittaluokkaan, että toteutuessaan niillä on mahdollista rajata ilmaston lämpeneminen esiteollisesta ajasta alle kahteen celciusasteeseen. Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteenahan oli pysyä alle 1,5 asteessa.
Lupaukset ovat lupauksia ja tavoitteet ovat tavoitteita ja vasta ilmastopolitiikan toimeenpano lopulta näyttää, mihin ihmiskunta yhteisessä ponnistuksessaan pystyy. Lopulta valinta-avaruus politiikan toimeenpanossa on suuri, ja erilaisilla valinnoilla voi olla hyvin erilaisia sosiaalisia seurauksia. Tämä on oikeastaan Daniela Gaborin ja Isabella Weberin viesti heidän FT:ssä julkaistussa kirjoituksessaan.
Gabor ja Weber ottavat oppia historiasta ja soveltavat sitä tulevaan pohtiessaan sitä, minkä politiikkatien kansainvälinen yhteisö valitsee. Heidän dystopiansa tai virhepolkunsa on niin sanottu hiilishokkiterapian tie, jolla kirjoittajat tarkoittavat siirtymäpolitiikkaa, joka ottaa oppia entisten sosialististen talouksien integroimisesta osaksi läntistä maailmanjärjestystä 1990-luvun alussa. Tämä politiikka tiivistyy lauseessa: “aseta hinnat oikein, niin markkinat hoitavat loput”.
Kirjoittajat muistuttavat, että oikeastaan hintojen asettaminen oikein (sellaisten asioiden, joita halutaan vähemmän, hintojen korottaminen) ei vielä riitä, vaan lisäksi on pitäydyttävä tiukassa budjettirajoitteessa ja rahoitusrajoitteessa sitten, kun hinnat todella nousevat. He kuvaavat hyvin, kuinka tätä doktriinia esimerkiksi Venäjällä ja muissa vanhoissa sosialistisissa maissa rummutettiin. Jos budjettirajoite ei ole “kova”, suhteellisten hintojen muutos ei saa aikaan nopeaa muutosta talouden rakenteissa. Siksi hintojen asettamisen lisäksi pitää huolehtia siitä, että budjettirajoite todella pitää.
Gabor ja Weber ajattelevat, että tälläkin kertaa shokkiterapia uhkaa köyhimpiä ja taloudellisessa kehityksessä takamatkalla olevia maita, joihin pohjoiset ja läntiset asiantuntijanäkökulmat syystä tai toisesta edelleen kaikkein vahvimmin vaikuttavat. Valitettavasti nämä ovat samalla myös maita, joihin ilmastonmuutoksen vaikutukset iskevät kaikkein kovimmalla voimalla.
Kirjoittajat perustelevat pelkoaan viittaamalla kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kesällä julkaistuihin ilmastotoimilinjauksiin, jotka nojaavat lähes yksinomaan hiilen hinnoittelulle. Sen sijaan vaihtoehtoiselle “keynesiläisemmälle” vihreiden investointien strategialle IMF ei näytä lainkaan lämmenneen. Tällainen edellyttäisi vahvaa keskuspankkien ja valtioiden yhteispeliä, rahoituksen tiukkaa ohjaamista kestäviin kohteisiin sekä yksityisen rahoitustoimialan säätelyä. Siis asioita, jotka ovat viimeiset vuosikymmenet olleet vieraita oikeastaan kaikkialla muualla paitsi Kiinassa, mistä Weber ja Gabor muistuttavatkin.
Ehkä tällä kertaa myös pohjoisessa ollaan valmiimpia valtiovetoiseen investointistrategiaan, mutta en itse pidä täysin mahdottomana vieläkään sitä, että myös Euroopassa budjettikuri-hintaohjaus-lähestymistapa pääsisi voitolle. Ongelma tällaisessa on kuitenkin se, että se lietsoo välttämättä poliittista liikehdintää siinä määrin, että tuskin yksikään puoluekoalitio (yhdessä keskuspankkiteknoraattien kanssa) pystyy kokeilemaan kyseisen polun kantavuutta pitkään. Eurokriisi opetti Euroopassa, kuinka tällaisella pelikirjalla helposti käy.
Niinpä koelaboratorioksi valikoitunee tälläkin kertaa globaali etelä ja historia toistaa itseään. Tätäkin kehitystä on syytä jäädä seuraamaan tarkalla silmällä. Olisihan se nimittäin mukavaa, että ihmiskunta onnistuisi löytämään tällä kertaa solidaarisemman ja sosiaalisesti kestävän ratkaisun tarvittavaan yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen kaikkialla maailmassa.
Yhteenvetoa
Tällä hetkellä tehdään tärkeitä valintoja talouspolitiikan kentällä sekä Suomessa, Euroopassa että globaalisti. Millaisin eväin lähdemme kohti tulevia haasteellisia vuosikymmeniä, joiden aikana ekologisessa jälleenrakennuksessa on onnistuttava ja yhteiskuntamme rakenteet on muokattava ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviksi?
On jossain määrin helppoa kannattaa investointivetoista, neuvottelevaa ja joustavaa talouspolitiikan linjaa ja vastustaa tiukkaa teknokraattista talouskuria - joko itseisarvoisena tai välineellisenä johtotähtenä. Talouskuritien suurin haaste on se, että poliittiset järjestelmämme eivät ehkä enää kestä sitä ja menetämme toimintakykymme isojen haasteiden edessä kokonaan. Investointitien poliittiset seuraukset ovat vähäisempiä, mutta toiminnan laatu pitää saada riittävälle tasolle. Meillä ei ole varaa kiihdyttää nykyistä ekologisesti ja sosiaalisesti kestämätöntä talouskonetta kaikkien aikojen nousukiitoon, vaan jokaisen toimenpiteen tästä eteenpäin pitää rakentaa uudenlaista konetta.
Mutta näiden isojen ajatusten ääreltä nyt kohti viikonloppua. Olkoon se rentouttava jokaiselle uutiskirjeen lukijalle ja ensi viikolla taas laitetaan uutta vaihdetta silmään muutoksen tekemisessä.