Juhannuskirje: Säästämisestä
Pikkukesä muuttuu isoksi kesäksi ja säät hellivät. Säästä tulee mieleen säästäminen. Miksi se on ongelma rahataloudessa?
Vuosi etenee ja Keskuspankkikapitalismi-uutiskirjeessä erilaisia pyhätekstejä alkaa olla julkaistuna jo iso nippu. Tänä vuonna näyttää siltä, että juhannussäät hellivät juhlakansaa. Raskaan koronavuoden jälkeen se on varmasti ansaittua. Monia saattaa kuitenkin mietityttää se, ovatko hellepäivät ennen juhannusta ja juhannuksena ihan normaali juttu. Liittyisikö tämä jotenkin ilmastonmuutokseen? Onko todella niin, että pilkkihaalarin voi jättää juhannusjuhliin lähtiessä kotiin?
Tässä juhannuskirjeessä en kuitenkaan itse jää pohtimaan edellisiä kysymyksiä, sillä säästä minulle tuli mieleen oleellisesti keskuspankkikapitalismiin liittyvä kysymys. Nimittäin säästäminen. Säästämisestä on lähiaikoina ja viime vuosina puhuttu paljon makrotaloudellisissa keskusteluissa.
Nyt kun koronaviruksen vaikutukset tuotantoon ja kulutukseen alkavat vähitellen hellittää, on puhuttu paljon säästämisen purkautumisesta. Taloustilastot ovat näyttäneet, että koronakuukausina kotitaloudet ja yritykset saivat itselleen enemmän tuloja kuin kuluttivat. Merkittävästi enemmän. Onkin ajateltu, että kun taloustilanne normalisoituu, kulutusmenot kasvavat rajusti, kun taas tuloissa ei tapahdu isoa muutosta. Näin säästämisaste putoaa ja talous saa uuden kasvusykäyksen yksityiseltä sektorilta.
Ennen koronakriisiä toisaalta puhuttiin siitä, että säästämisaste on noussut globaalissa taloudessa pysyvästi. Tämän seurauksena kysyntäolosuhteet ovat heikentyneet ja globaalin finanssikriisin jälkeen havaittu heikko talouskasvu ja työllisyyskehitys erityisesti kehittyneissä maissa selittyvät tällä. Sen vuoksi korkotaso on laskenut, ja se, mitä tässä uutiskirjeessä kutsutaan keskuspankkikapitalismiksi, on syntynyt.
Säästäminen näyttää siis olevan nykymuotoisen talousjärjestelmämme ydinasioita. Tässä havainnossa ei tietenkään ole mitään uutta, ja oikeastaan koko makrotaloustieteen historia kietoutuu tavallaan tämän kysymyksen ympärille. Siis sen, mitä säästäminen on, miksi sillä on väliä ja miten siihen pitäisi sekä voitaisiin vaikuttaa. Esimerkiksi John Maynard Keynesin Yleisessä teoriassa säästäminen oli aivan keskeinen muuttuja. Kuvaan seuraavassa lyhyesti sitä, miksi Keynes näki säästämisen ja säästämishalukkuuden oikeastaan kapitalistisen talousjärjestelmän keskeisimpänä ongelmakohtana.
Säästäminen on kapitalistisen rahatalouden riivaus, sanoi Keynes
Yhä edelleen on varsin yleistä nähdä säästäminen hyveenä. Päivittäin saa lukea ohjeita siitä, kuinka kannattaa säästää oikein. Säästäminen nähdään välttämättömänä järkevässä tulevaisuuteen varautumisessa. Iltapäivälehdissä kerrotaan sankaritarinoita siitä, kuinka yksilöt ovat onnistuneet säästämään jopa pienistä tuloistaan merkittäviä summia. Tietenkin yleisemminkin rahavarallisuuden kerryttäminen nähdään kapitalismissa hyveenä, jota kohti niin yksilöiden kuin koko järjestelmäkin pitää pyrkiä. Säästäminen, omistaminen ja kansankapitalismi. Siinä aikamme pyhä kolminaisuus.
Saattaisikin tuntua aika kummalliselta, jos joku tulisi sanomaan, että oikeastaan säästäminen on talousjärjestelmämme suurin ongelma. Eräänlainen riivaus, joka tekee taloudestamme tehottoman ja saa sen käymään vajaalla. Ehkä tämä on yksi syy siihen, ettei John Maynard Keynesin talousteoriaa otettu sellaisenaan kovin vakavasti. Keynesin tuotannon rahateoriassa säästäminen nimittäin johti juuri edellä mainittuihin ongelmiin.
Keynes, joka halusi ymmärtää mahdollisimman hyvin todellisuuden kapitalistista rahataloutta, löysi lopulta vuosikymmenien etsinnän jälkeen selityksen sille, miksi talous näytti aina ajautuvan tehottomiin lopputuloksiin. Miksi korkea työttömyys vallitsee vuosikausia, vaikka talousteorian mukaan taloutemme pitäisi aina päätyä automaattisesti tehokkaisiin lopputuloksiin? Syynä tähän on liiallinen säästäminen.
Keynes määritteli säästämisen makrotasolla tiettynä aikana syntyneenä tulona, jota ei kyseisellä ajanjaksolla kulutettu. Säästäminen liittyi Keynesillä elimellisesti rahamääräisiin tuloihin ja siihen, kuinka paljon niitä syntyy tiettynä aikana tuotantotoiminnassa. Kulutuksen lisäksi tuloja syntyy investoinneista. Koska kokonaistulo on kulutus ynnä investoinnit ja säästäminen on kokonaistulo miinus kulutus, seuraa siitä, että makrotasolla säästäminen ja investoinnit ovat aina välttämättä yhtä suuret tietyllä ajanjaksolla. Formaalimmin:
Y = C + I
Y - C = S
S = I
Keynes selitti edelleen: makrotasolla säästämisen ja investointien yhtäsuuruuden tietyllä ajanjaksolla takaa tulojen muutos. Kun kulutetaan, tulot kasvavat ja kun investoidaan tulot kasvavat. Kulutuksen vähentäminen (lisääminen) lisää (vähentää) yksityistä säästämistä, mutta pienentää (kasvattaa) tuloja, jolloin kokonaissäästämisen pitää vähentyä (nousta) elleivät investoinnit samalla nouse (laske) korvaten alentunutta (lisääntynyttä) kulutusta.
Keynesin mukaan mikään mekanismi kapitalistisessa rahataloudessa ei takaa sitä, että kulutuksen vähentyessä (noustessa) investoinnit lisääntyisivät (vähentyisivät). Siten yksittäisten toimijoiden säästämispäätökset eivät koskaan automaattisesti ja autonomisesti määrittele kokonaissäästämistä, vaan siihen tarvitaan myös yksittäisiä investointipäätöksiä. Investointipäätökset liittyvät säästämiseen Keynesin teoriassa parhaimmillaankin vain välillisesti - tärkeämpiä tekijöitä investointien muodostumisessa ovat epävarmuuden käsittely, rohkeus ja luottamus hyvään tulevaisuuteen eli niin sanotut eläimelliset vaistot. Oikeastaan investoinnit voivat mennä mihin suuntaan tahansa, eikä mikään todellakaan takaa sitä, että kulutus ja investoinnit olisivat aina tasolla, jolla yritysten tietyllä ajanjaksolla valmistama tuotos tulisi myytyä.
Tästä tullaan Keynesin efektiivisen kysynnän periaatteeseen. Koska yritykset tietävät, että kokonaiskysyntä voi jäädä kokonaistarjonnan alle (eli kaikkea syntynyttä tuloa ei kuluteta), ne tekevät työllistämispäätöksiä kokonaiskysynnän tulevaisuuden näkymiä arvioiden. Ei siis todellakaan kannata maksimoida tuotantokapasiteettia ja palkata kaikkia liikeneviä ihmisiä töihin, sillä yritys ei voi koskaan tietää, tuleeko sen tuotos varmasti myydyksi. Yleensä yritykset ovat varovaisia ja talouden kokonaistasolla resursseja jää käyttämättä - joskus runsaastikin. Juuri koskaan ei kapitalistisessa rahataloudessa päästä yritysvetoisesti täystyöllisyyteen, oli Keynesin tuomio.
Perimmäinen syy ongelmaan on siis siinä, että kaikkea tänään syntyvää tuloa ei kuluteta, eikä mistään tule automaattisesti kulutusta, joka nostaisi kokonaiskysynnän ja tulotason täystyöllisyyden edellyttävälle tasolle. Sille, joka vakuuttaisi yritykset siitä, että kaikki tuotantopanokset kannattaa juuri nyt ottaa käyttöön. Tämä on Keynesin selitys krooniselle alikysynnälle, pysyvälle työttömyydelle ja jatkuvalle resurssien hukkaamiselle.
Säästäminen ja keskuspankkikapitalismi
Kun Keynesin ajatukset menivät talouspoliittisesti läpi 1940-luvulla ja 1950-luvulla (erinäisistä syistä), oikeastaan kaikissa länsimaissa haluttiin ainakin osittain ryhtyä liiallista säästämistä patoamaan tai kysynnän puutetta paikkaamaan. Toki vanha ajatus säästämisen auvoisuudesta edelleen eli tämän näkemyksen rinnalla ja myöhemmin ajatus kroonisesta kysyntävajeesta unohtui niin makrotalousteorian kuin talouspolitiikankin alueella. Saattoi olla niin, että tämä unohdus oli keskeisesti luomassa keskuspankkikapitalismia.
Viime vuosikymmeninä nimittäin kysynnänsäätelypolitiikkaan, tulonjakopolitiikkaan tai rakennepolitiikkaan ei ole lähdetty sillä oletuksella, että yksityinen talous voisi epäonnistua täystyöllisyyden tuottamisessa. Ja nimenomaan liiasta säästämisestä johtuen. Keynesin perusajatus on siis unohdettu. Mitä enemmän tuloerot ja varallisuuserot kasvavat, sitä suuremmaksi säästämishalukkuus sekä yksityinen säästäminen taloudessa kasvavat ja sitä enemmän se nakertaa tulojen ja siten kokonaiskysynnän suotuisaa kehitystä. Mitä vähemmän julkinen sektori investoi ja mitä tiukempaa finanssipolitiikan linjaa valtiot ihannoivat, sitä vähemmän autonomista kysyntää tulee yksityisen sektorin tuottamaa kysyntävajetta paikkaamaan. Ja mitä enemmän kysyntävajetta pyritään paikkaamaan rahoitusinnovaatioilla ja yksityisellä velalla, sitä alttiimpi finanssikriiseille taloudesta tulee.
Keynesin teorian näkökulmasta viime vuosikymmenien talouden rakenteiden kehitys on siis ollut monella tapaa ongelmallista (tästä tarkastelusta vielä materiaalinen ylikäyttö puuttuu kokonaan). Säästämiseen on kannustettu ja säästämistä on tuettu. Sen sijaan reaalitaloudellisia investointeja ja tulonmuodostusta on padottu ja hillitty. Ilman valtavaa velkaantumista tuotantotalouden kasvu olisi ollut vieläkin heikompaa kuin mitä viime vuosikymmenet on havaittu. Mutta tämä hyvä on tullut finanssikriisien ja rahoitusmarkkinalähtöisen eriarvoisuuden kasvun kanssa.
Johtopäätökset
Juhannuksena ei haluta säästää, vaan halutaan hyvää säätä. Tämä asenne kannattaisi pitää arjessa muutenkin mukana, jos haluaisimme mahdollisimman tehokkaassti toimivan talousjärjestelmän ja yhteiskunnan. Asia ei tietenkään ole säästämisen suhteen näin yksinkertainen - ihmisillä on aina syy siihen, miksi he haluavat säästää. Keynesin mukaan se on epävarmuus. Koska emme tiedä, miten tulomme jatkossa kehittyvät ja miten rahataloudessa kokonaiskysyntä ja sen määrittämät tuotantotoiminnan edellytykset kehittyvät, jätämme mielellään tuloja säästöön ja rohkeimpia investointeja tekemättä. Ei olekaan mitenkään itsestään selvää, että korona-aikaa seuraa valtava yksityinen kysyntäbuumi. Onhan kriisi saattanut entisestään kannustaa ihmisiä ja yrityksiä varautumaan “huonoon tulevaisuuteen”, minkä vuoksi merkittävää “säästämisen purkautumista” ei välttämättä tapahdu. Ainakaan ilman julkisen sektorin elvytystä ja siitä tulevaa tsemppausta.
Tuotantotalouden alikysyntä ja resurssien alikäyttö ovat siis tässä mielessä aivan normaali ilmiö kapitalistisessa rahataloudessa. Tämä ei silti tarkoita sitä, ettemmekö voisi luoda sellaisia talouden rakenteita, joiden kautta tilanne säästämisen ja kokonaiskysynnän osalta muuttuu suotuisammaksi. Näin toimittiin toisen maailmansodan jälkeen ja rahatalouden kehitys olikin suotuisaa. Toki viime vuosikymmeninäkin on keksitty keinoja lisätä yksityisen kuluttamisen mahdollisuuksia ennen kaikkea velkakuormaa kasvattamalla. Siksi olemme samalla voineet säästää ja pystyneet pitämään tuotantotalouden edes jonkinlaisella kasvu-uralla. Viime vuosina velkaa on pitänyt sitten ottaa koko ajan enemmän julkisen sektorin kannettavaksi.
Ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin porteilla asiasta tulee vieläkin monimutkaisempi. Säästäminen ja sen lisääminen voisi ollakin hyve siinä mielessä, että vähentäisimme sitä kautta turhaa materiaalista kulutusta ja tekisimme tilaa investoinneille, joita tarvitaan yhteiskuntarakenteen tekemisessä ekologisesti kestäväksi. Jos näitä investointeja ei tehdä, silloin säästämisen lisääminen tuskin auttaa paljoakaan, minkä oikeastaan koronakriisikin osoitti: vaikka talous hetkellisesti lähes pysähtyi, päästöjen lasku jäi melko vähäiseksi. Säästämällä (tuloja) emme tästäkään kriisistä siis selviä, vaan tarvitsemme investointeja, inhimillisen toiminnan uudelleen kohdentamista ja hyvin pyörivää rahataloutta. Toiminnan laadulliseen puoleen huomion kiinnittäminen on tässä kysymyksessä kaikki kaikessa. Tähän kysymykseen on ehdottomasti syytä palata tulevissa kirjoituksissa.
Nyt haluan toivottaa kaikille uutiskirjeen lukijoille mukavaa juhannusta ja hyvää kesää! Kesällä kirjeitä ilmestyy epäsäännöllisesti ja syksyllä taas palataan arkiseen julkaisurytmiin. Sisältötoiveet ja muut kommentit ovat edelleen tervetulleita.
Tämä onkin mielestäni kiinnostava aihe, koska ajattelen aina, että säästäminen tuo turvaa, ennustettavuutta, puskuria (markkinatalouden enemmän tai vähemmän tunnustettua heittelehtimistä ja kriisiherkkyyttä vastaan). Mitä epävakaammalta maailmantalous vaikuttaa, ja mitä normaalimpana tämä epävakaus esitetään, sitä enemmän moni mieluummin säästää, varmuuden vuoksi. Kyseessä voi myös olla halu kontrolloida omia olosuhteitaan; säästäminen voidaan ymmärtää yksilön autonomian rakentajana.
Päivittäisten säästämisehdotusten rinnalla taitaa kyllä olla enemmänkin kehoituksia lähteä piensijoittajaksi. Jopa perustili lainaa tätä logiikkaa ajatuksellisesti, vaikkei käytännössä.
Eri säästämistasoilla on myös vaikutusta. Yksilötasolla omilla tuloillani ei suuresti kai vaikuta jos säästän, mutta ylemmissä tuloluokissa sillä on jo merkitystä (vrt. useampi omassa kohortissa säästää). Marxilaisittain ajatellen kai kapitalisti säästää vain, jos hänellä ei ole mahdollisuutta sijoittaa pääomaansa uudelleen tuottavasti. Nykyisessä pörssissä se ei näytä todennäköiseltä pelolta, ellei sitten pelko siitä, että osakkeissa muhii kupla, ole suurempi.
Ihan henkilökohtaisella tasolla sijoittaminen on aina tuntunut uhkapeliltä, koska pelin säännöt ovat vaikeat, ja sijoittamiseen liittyy aina riski. Ajatuksellisesti säästäminen on riskitöntä talletussuojan ansiosta, ja siksi sitä voisi pitää myös konservatiivin luonnollisena ratkaisuna.
Säästämisen ja investointien ikuisen, "pitkän aikavälin", avioliiton kyseenalaistaminen Keynesiläisittäin, avaa liiankin mielenkiintoisia näkökulmia talouteen kuten tekstissä onnistut kiteyttämään. Ehkei kyse ole pelkästä 'unohduksesta'.
Ensiksi huomio kiinnittyy, että Keynes on puhunut tulojen ja kulutuksen ajallisesta epäsuhdasta melkein 100v sitten, aikana jolloin välttämättömät kulutuskohteet kuten ruoka ja katto pään päällä näyttelivät erilaista roolia kokonaiskulutuksesta verrattuna nykyhetkeen. Ajallisille poikkeamille kulutus- ja investointipäätöksille suhteessa tuloihin on väljemmät rajat tapahtua mitä vauraampi talous on?
Yritysten näkökulmasta tilinpidosta ja ylläolevasta epäsuhdasta kaiketi voi johtaa, että tämän hetken tuotot ovat aiempien ajanjaksojen investointien ja tämän hetken kulutuksen summa. Etenkin globaalin pandemian aikana, näin katsottuna, investointipäätökset näyttävät Keynesin "kauneuskilpailulta" eli muiden investointipäätösten ja kuluttajien kulutusajankohdan betsaamiselta. Mitä avoimempia, suurempia ja rajallisempi määrä toimijoita investointipäätösten osalta on, sitä houkuttelevammalta "kauneuskilpailu" näyttää?
Mainitset strategiset (vihreät) investoinnit yhtenä ratkaisuna. Entä miten näet perustulon ja työtakuuohjelmat kysyntävajeen / resurssien vajaakäytön ja inflaation ratkaisemisessa.
Hyvää juhannusta!